Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Palokärki
Käymme koiriemme kanssa päivittäin lenkillä lähimetsässämme, joka sijaitsee linnuntietä noin reilun kahdeksan kilometrin päässä Helsingin rautatieasemalta. Tämä metsä on osa Viikin-Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualuetta, joka on todellinen luontohelmi aivan pääkaupunkiseudun ytimessä.
Lähimetsämme ei ole laaja itsenäinen alue, vaan pienten saarekkeiden rypäs, joita halkovat hiekoitetut lenkkeilyväylät, pellot, ja syvään maahan uurtuneet polut. Suurimmankin metsäsaarekkeen halki kävelee parissa kolmessa minuutissa. Lahden moottoritien humina on alati läsnä. Ihmisen kädenjälki näkyy kotimetsässämme miltei kaikkialla, mutta silti suojelualueen hienous näkyy puulajien moninaisuutena ja ikärakenteessa. On nuoria luonnollisesti maasta nousseita männyntaimia, teini-ikäisiä koivuja, keski-ikään varttuneita haapoja, tiheäoksaisia kuusivanhuksia sekä jo elontiensä päähän tulleita keloja.
Olen pohtinut sitä, että kotimetsäni on kuin luonnonmuseo. Se on ikkuna menneisyyteen, jonka kautta näemme, miltä maamme luonto näytti aikoinaan laajoilla alueilla. Eikä nämä luonnonmukaisesti kasvaneet ja ikääntyneet puut ole ainoita perinteisen vanhan metsän elementtejä, joita kotimetsässäni näkee. Olkoonkin että Viikin suojellut metsätilkut ovat kuin pieniä vihreitä pisteitä Suomen kartalla, on luonto hyödyntänyt ne tehokkaasti, jokaista lahopuuta ja keloa myöten. Senpä takia voin päivittäisillä lenkeillämme törmätä kotimetsässämme perinteisiin vanhojen metsien asukkaisiin, joista on hiljalleen tullut osa urbaania metsäluontoa. Yksi näistä on palokärki.

Joka kerta, astelen työpäivän päätteeksi lähimetsäämme ja kun kuulen tutun, kimeän kry-kry-kry kujelluksen kaikuvan puiden latvojen korkeuksissa, haihtuu saman tien päivän aikana mahdollisesti potemani stressi tai väsymys. Ei ole epäselvyyttäkään siitä, kuka on saapunut paikalle. Joskus olen niinkin onnekas, että pääsen vielä näkemään, kuinka suuri, hiilenmusta palokärki viilettää ylitsemme. Kenties se lennähtää männyn tai haavan rungolle, mihin se pysähtyy hetkeksi tarkkailemaan meitä. Muiden tikkojen tapaan, Euroopan suurin tikkalaji on varautuneen valpas mutta myös utelias lintu.
Nykyään yhä useampi meistä onkin saattanut kohdata lähimetsässään palokärjen, sillä se on vuosien saatossa sopeutunut pesimään myös lähempänä ihmisasutuksia. Vaikka yleisesti ottaen palokärki suhtautuu meihin varautuneesti, ovat jotkut onnekkaat saattaneet tavata palokärjen oman kotipihansa ruokinnalla. Etenkin syystalvella, kun ravinto vähenee metsässä, se saattaa tulla etsimään murua rinnan alle taajamien tuntumasta. Tosin ajatus siitä, että tämä perinteinen erämaalintu on eläisi 2000-luvulla Helsingissä asti, olisi vielä muutama vuosikymmen sitten kuulostanut epäuskottavalta.

Palokärjen matka ihmisen rinnalla on ollut kaikkea mutta kuin suoraviivainen. Toisen maailmansodan jälkeen lintutieteilijät pelkäsivät, että tehometsätalous tulisi hävittämään tämän perinteisen erämaiden asukin. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kanta taantui merkittävästi, ja 1980-luvun loppuun tultaessa maassamme pesii enää noin 11 000 paria. Sitten tapahtui käänne ja pikkuhiljaa kanta alkoi elpyä.
Nykyään kanta-arvio on noin 30 000-50 000 paria, samaa luokkaa kuin 1950-luvulla.
Suomessa palokärki pesii nykyään kaikkialla pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Se suosii vanhoja havu- ja sekametsiä, joista löytyy lahopuutta, mutta voi pesiä myös ikääntyneissä talousmetsissäkin.
Vaikka palokärki on paikkalintu, vahvana ja suurena lintuna sillä on edellytykset vaeltaa uusille alueille. Näin se tekeekin ajoittain etsiessään ravintoa ja suotuisaa pesimämaastoa. Linnun fyysiset ominaisuudet ovat ylipäätään mahdollistaneet sen, että vanhojen metsien hävitessä palokärki on voinut lähteä etsimään uusia elinalueita ja lopulta päätynyt aina pääkaupunkiseudulle asti. Muuten palokärki olisi hävinnyt vanhojen metsien myötä, eikä sitä enää pääasiallisesti tavattaisi kuin pohjoisen havumetsissä, aivan kuten on käynyt kuukkelin kohdalla.
Silti palokärki on riippuvainen lahopuusta.
Yleisesti ottaen maaseudun talousmetsät ovat tarkkaan hoidettuja ja lahopuut ovat vähissä. Vuorostaan kaupunkimetsiä ei hoideta niin systemaattisesti, ja Viikin kaltaiset suojelualueet lahopuineen tarjoavat palokärjelle suotuisan elinympäristön. Nämä ihmisen aikaansaamat muutokset ovat edesauttaneet palokärjen urbanisoitumista.
Varsinkin maan etelä- ja keskiosissa vähälumisten talvien yleistyminen näyttää olevan toinen toinen syy siihen, miksi laji on sopeutunut pesimään lähempänä ihmisasutuksia. Kokonaiskuvaa ajatellen maamme palokärkikanta on kuitenkin edelleen melko harvalukuinen.

On hienoa jakaa sama kotimetsäni palokärkiparin kanssa. Nautin siitä, että voin seurata niiden elämää kotimme läheisyydessä ympäri vuoden, nähdä sen kaivelemia muurahaispesiä ja vahvalla nokallaan koputtamia puita ja kantoja. Ja joskus jopa pääsen ihailemaan sitä silmästä silmään.
Silti kun kuulen Kuusamon vaelluksillani palokärjen konstailemattoman voimakkaan kujelluksen kaikuvan vanhassa metsässä vaaran laella, muistan jälleen, missä palokärjen luontainen koti on. Näillä matkoillani palokärjen synnyinseudulle olen usein pohtinut sitä, mitä taidemaalari Akseli Gallen-Kallelan saattoi miettiä maalatessaan ikonisen teoksensa linnusta kesällä 1892. Gallen-Kallelalle palokärki oli yksinäisyyden ja vapauden symboli. Sitä se on minullekin, mutta myös osoitus luonnon sopeutumisesta ja sitkeydestä suurempienkin muutosten edessä.
