Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Maakotka
Istun puisessa piilokojussa kaasulämmittimen vieressä ja katselen kapeasta ikkunasta, miten lintujen ruokintapaikalla käy kuhina. Metsäntintit saapuivat paikalle jo ennen auringonnousua. Sini-, tali-, hömö-, töyhtö- ja lapintiainen napsivat sulassa sovussa vuorollaan auringonkukan siemeniä ja paloja talipötköistä. Silloin tällöin vanhan metsän tunnusomainen lintu kuukkeli lennähtää paikalle ja nappaa muutaman nokallisen talia. Närhen vierailun kuulee hyvissä ajoin, kun sen persoonallinen rääkäisy kaikuu piilokojun takaa. Käpytikka ei vuorostaan turhia huutele, vaan lennähtää paikalle vähin äänin.
Tämä ruokintapaikka tarjoaa elintärkeää lisäravintoa lukuisille siivekkäille, jotka paikkalintuina ovat metsän ympärivuotisia asukkeja. Kuusamossa talvi on pitkä ja kylmä, arktiset olosuhteet eivät tunne armoa. Niinpä nämä ruokintapaikalla kirkkaasti visertävät linnut käyttävät lyhyen päivän jokaisen valoisan hetken ravinnonhankkimiseen, selviytymiseen.
Aamuaurinko katoaa hetkessä sakean harmaan pilviverhon alle, ja alkaa pyryttää. Yhtäkkiä pikkulinnut pyrähtävät samanaikaisesti tiehensä piilokojun taakse, missä puusto on tiheämpää. Suuren linnun hahmo ilmestyy vaarojen välisestä kanjonista ja se liitelee rauhallisesti jyrkänteellä seisovan männyn latvaan. Juuri ennen kuin se asettuu aloilleen, se heilauttaa valtavia, purjemaisia siipiään niin, että lumi pöllähtää puunoksilta. Päätään terävästi käännellen, meripihkan väriset silmät kiiluen, se tarkkailee ympäristöä, myös minua, jonka se on havainnut jo ennen paikalle saapumistaan. Maakotkan terävältä katseelta ei jää pieninkään yksityiskohta huomaamatta.
Se naksauttaa paksua kaartuvaa nokkaansa, jonka päässä on terävä raatelupiikki. Maakotkanaaras kutsuu puolisoaan paikalle. Hetkeä myöhemmin koiras liitelee vaaranreunustaa pitkin ja laskeutuu korkeasta hangesta törröttävän kelopuun rungolle. Yhdessä ne odottavat vielä hetken ennen kuin ensin koiras ja sitten naaras lennähtävät ketunraadon luokse ja alkavat voimakkain nokaniskuin repiä siitä irti lihanpaloja.
Maakotkapariskunnan aloitettua ruokailu, pikkulinnut palaavat omalle ruokintapaikalleen, joka sijaitsee aivan kojun edessä. Metsiemme suurin petolintu ei ole kiinnostunut pikkulinnuista tai kuukkeleista, vaan ketunraadosta, jonka piilokojun omistava tuttavani on löytänyt maantien varresta ja tuonut paikalle.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen maakotkan näin läheltä. Matkaa piilokojustani vaaranjyrkänteelle on noin 40 metriä. Aiemmin olen päässyt näkemään tämän pohjoisen taivaiden valtiaan vain kaukana taivaan tuulissa, olen ollut vaeltamassa Koillismaan vaaroilla tai Lapin tuntureilla.
Pariskunnan ruokaillessa vieri vierekkäin niiden kokoero on selvä. Naaras on koirasta selvästi kookkaampi, naaraan keskiarvopaino on viiden kilon luokkaa, koiraan kolme ja puoli. Meitä ympäröivät Koillismaan salomaat metsineen, soineen ja vaaroineen ovat oivallista elinympäristöä maakotkalle, jonka reviiri voi olla 150-300 neliökilometriä. Tälläkin pariskunnalla on reviirillään todennäköisesti kahdesta kolmeen vaihtopesää. Niiden pitää kunnostaa ja kasvattaa jykevän petäjän latvassa sijaitsevaa pesää joka vuosi. Molemmat kantavat sinne niin järeitä oksia, että pesä on usein jopa 2 metriä leveä ja 3 metriä korkea. Maakotkan elämä reviirillään perustuu jatkuvuuteen. Tämäkin pari saattaa olla yhdessä koko elämänsä ajan, sillä sopivan kumppanin löydyttyä maakotka solmii usein elinikäisen parisuhteen.
Nyt helmikuun puolivälin tietämillä tämäkin pari on todennäköisesti jo aloittanut parittelemisen, ja maaliskuun aikana niillä alkaa haudontakausi. Ilmankos molemmat napsivat nokkaansa lihaa ahnaasti. Ketunraato, jonka saalistamiseen ei ole tarvinnut kuluttaa energiaa, on kallisarvoinen löytö. Maakotkan pääasiallista ravintoa ovat saaliseläimet kuten metsäkanalinnut ja jänikset, sekä myös pienpedot. Poronhoitoalueella se nappaa joskus vasan tai jopa sairaan tai heikkokuntoisen aikuisen yksilön. Ravintoketjun huipulla sillä on tärkeä rooli eläinkantojen tasapainottajana.
Seuratessani kotkapariskunnan puuhia minulta katoaa ajantaju kokonaan. Tuntuu hienolta päästä hetkellisesti seuraamaan näin uljaan mutta aran linnun elämää. Pitkään jatkuneen vainon takia, joka miltei hävitti maakotkan Suomesta viime vuosisadalla, se on vasta hiljattain alkanut luottaa ihmiseen tällä tavalla, että se uskaltaa vierailla ruokintapaikalla meidän läsnäollessamme.
