Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Ahma
Maaliskuinen aamu on tyyni, aurinko kurkistelee männikön takaa. Metsäaukiolle astelee nuori ahma. Se ottaa vainua, kuuntelee tuttua maisemaa tarkalla korvalla. Pakkasukko matkaa sen turkilla valkeana huurteena. Eläimen kuono on kuuran peitossa. Yöllä pakkanen kävi parinkymmen asteen alapuolella, mutta se ei tätä arktisten olosuhteiden vaeltajaa hetkauta. Ahman paksu turkki, joka suojaa sen leveitä tassuja, pitää loitolla vaikka neljänkymmenen asteen pakkaset.
Tämä noin vuoden ikäinen metsäahmanuori on selvinnyt ensimmäisestä talvestaan, koko elämänsä vaarallisimmasta ajanjaksosta. Ahmanuoret ovat vielä hyvin kokemattomia ja alttiita metsän monille vaaroille. Kun emo vieroittaa jälkeläisensä syksyllä, sisarukset liikkuvatkin usein yhdessä seuraavaan kevääseen asti tai joskus pitempäänkin. Silti moni ahmanalku ei selviä ensimmäisestä elinvuodestaan. Kenties tämän nuoren yksilön sisar tai sisarukset ovat menneet omia menojaan, tai eivät ole selvinneet ensimmäisestä itsenäisestä talvestaan. Hetken nuori ottaa vainua aukealla ennen kuin se jatkaa matkaansa mäntyjen suojiin.
Ahmanuorella ei ole vakiintunutta elinaluetta, vaan sen pitää vaellella aikuisten lajitovereiden metsämailla. Vaikka ahma ei ole reviirieläin, aikuisilla on vakiintuneet elinalueet. Urosahmojen elinpiiri voi olla 500 neliökilometriä, naaraiden noin 100 neliökilometriä. Toisten elinalueilla vaeltavat ahmanuoret ovatkin jatkuvasti vaarassa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ahmojen yleisin kuolinsyy ei ole sudet, vaan toiset aikuiset lajitoverit.
Aikuinen ahma on todellinen erakkoluonne, joka huolii lajitoverinsa seuraa vain kesän paritteluaikana. Emo kasvattaa poikansensa aina yksin. Viivästyneen sikiönkehityksen ansiosta munasolut hedelmöittyvät vasta vuodenvaihteen tiimoilla. Varsinainen kantoaika on vain noin 35 vuorokautta. Maalis-huhtikuussa ahmaemot synnyttävät yhdestä kolmeen pentua syvälle lumipesän suojiin, jonka se on kaivanut rinteeseen, louhikkoon, kaatuneen puun alle tai erityisen lumiseen paikkaan. Emo ruokkii ja huolehtii pennuistaan aina elo-syyskuuhun asti, milloin se normaalisti vieroittaa miltei aikuisen kokoon kasvaneet jälkeläisensä.
Ahma on maamme neljästä suurpedosta pienin, mutta sitäkin sisukkaampi ja voimakkaampi. Sen puruvoima on kaikista suurpedoista voimakkain, vaikka se painaa parhaimmillaan vain 27 kiloa. Olen kuullut tarinoita ahmasta, joka on ärhennellyt karhunkin tiehensä, vaikka tämän täytyy olla harvinaista. Yksinäisen suden ei kannata lähteä taistelemaan aikuisen ahman kanssa. Vaikka susi on ahmaa suurempi, on tämän näätäpedon veitsenterävät kynnet ja luita murskaava puruvoima yksinäiselle sudelle turha riski. Ahma on itseään tai jälkeläisiään puolustaessaan peloton, hurjaluonteinen voimapesäke.
Ahma elää Suomessa niin Lapin tuntureilla kuin boreaalisen metsien suojissa. Tämän takia ahma jaetaan elinympäristönsä mukaan kahteen alalajiin, metsä- ja tunturiahmaan, vaikka kyseessä on muuten täysin sama eläin. Koko maan ahmakannan arvioidaan olevan kevään 2017 laskentojen mukaan noin 220-250 yksilöä. Uhanalaisen ahman kanta on noussut hiljalleen pitkäjänteisen suojelu- ja tutkimustyön avulla. Maamme metsissä liikkuu noin 150 ahmayksilöä.
Aivan kuten muutkin pedot, ahma on ruokansa suhteen opportunistinen. Vaikka se on pääasiallisesti raadonsyöjä, voi se tilaisuuden tullen napata saalikseen myyrän, metsäjäniksen, supikoiran, riekon tai vaikkapa keväthangilla uinuvan poron.
Metsäahma seurailee usein susilaumaa turvallisen etäisyyden päästä. Kun sudet tappavat hirven, ahman täytyy odottaa, josko susien jäljiltä jäisi sillekin jotain. Se voi joutua odottamaan useammankin päivän ennen kuin lauma hylkää kaatonsa. Usein raadosta kuitenkin jää jotain syötävää myös ahmalle. Sen on kuitenkin oltava varuillaan, sillä sudet eivät suvaitse ahmaa niiden reviirillään.
Puut ovat metsäahman henkivartijat. Kun vaara, kuten sudet uhkaavat sitä, on sillä aina pakopaikka tassujen ulottuvilla. Muutama sekunti, ja ahma on korkealla männyssä susien ulottumattomissa.
Toisin kuin usein luullaan, ahma ei ole ahne – sen nimi onkin harhaanjohtava. Ahman elämä Pohjolan olosuhteissa on kovaa, ja ravinnonsaanti on usein hankalaa. Sen takia jokainen tilaisuus on käytettävä hyödyksi mahdollisimman tehokkaasti. Lapissa tunturiahma voi tappaa useamman poron kerrallaan, ei ahneuttaan, vaan varastoon – samalla tavalla kuin me ihmisetkin pakastamme lihaa. Ahman silmissä neljä tai viisi kerrallaan keväthangille tapettua poroa on lottovoitto. Se pystyy ruokailemaan niillä viikkokausia, varsinkin kun ne säilyvät lumessa hyvässä kunnossa. Tosin ahmalle ei tuota ongelmia syödä myös mädäntynyttä lihaa. Vanhat ja sairaat porot tunturiahma korjaa itselleen, kuten luonnon kuuluukin tehdä.
Ahman niskaan heitetään usein julkisuudessa syyllisen viitta, pahan leima, vaikka se toimii täysin luonnonkiertokulun mukaisesti, aivan kuten se on toiminut ennen kuin Lapin tunturit kuuluivat ihmiselle. Se toimii luontonsa mukaisesti, ja muokkaa elintapojaan ihmisen luonnolle aiheuttamien muutoksien mukaisesti. Ahman täytyy olla kovaluonteinen ja ”raaka” peto ja käyttää ravintomahdollisuudet tehokkaasti hyväkseen, muuten se ei selviäisi pohjoisen luonnon armoilla.
