Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Mielipaikkani: Riisitunturit talviyössä
Pulverinhieno lumi kahisee jalkojeni alla. Ilman lumikenkiäni olisin pulassa. Maa on reilun metrin paksuisten hankien peitossa, eikä lumi kannattelisi painoani ilman apuvälineitä. Muut luontokappaleet, jotka elävät minua ympäröivässä kuusikossa, lumi kantaa kuin siivet linnun. Tarkastelen jälkiä hangella. Metsäjänis on lähtenyt loikkinut aukion poikki. Jänön jälkien rinnalla kulkevat ketun polveileva ravijälki. Kenties repolainen on jäljittänyt jänöä. Ketun pitäisi luottaa yllätyshyökkäykseen, takaa-ajamalla se ei saisi kiinni vikkeläkinttuista jänistä, jolla on lumikengät omasta takaa.
Laskevan ilta-auringon kellertävät säteet putoavat kiilana lumen kuoruttamien kynttiläkuusien keskelle. Tuuli humisee vaimeasti puiden latvojen yläpuolella, mutta alhaalla hangella on tyyntä. Kiristän ahkion nyörejä vyötäröni ympärillä ja varmistan katseellani, että kaikki öiseen vaellukseen tarvittavat tavarat ovat vielä kyydissä. Sitten lähden tarpomaan rauhallisin askelin eteenpäin kuusikon takaa pilkottavan tunturin huippua kohti.
Metsä jyrkkenee askel askeleelta samalla, kun puut harvenevat ympärilläni. Lopulta saavutan pohjoisen havumetsävyöhykkeen rajan, jonka yläpuolella kitukasvuisia ja kumaraselkäisiä kuusia kasvaa pienissä röykkiöissä siellä täällä. Edessäni avautuu Riisituntureiden kaarevat rinteet. Muutama ihminen näkyy kulkevan julkista polkua pitkin alas. He suuntaavat pois pimeän tieltä kansallispuiston parkkipaikalle.
Metsän suojassa kylmä tuntui kotoisalta, vaikka pakkasta on yli kaksikymmentä astetta. Lumikenkäillessä tuli suorastaan lämmin. Nyt hyytävä viima puhaltaa kasvojani vasten, aavoilla tuntureilla pohjoistuuli on isäntä, joka ei turhia kainostele. Se kertoo minulle oitis, ettei hänen kanssaan kannata leikitellä.
Minulla on ylläni vain aluskerrasto ja kevytuntuvatakki, ettei matkaa tehdessä tulisi hiki. Tässä viimassa se kostautuisi. Rinkassani on lisäkerrasto ja paksu untuvatakki, mutta ne on varattu yötä varten.
Otan päällyshanskat käsistäni ja juon termospullosta kulauksen vettä. Sitten kaivan kamerani esiin ja nappaan muutaman kuvan edessäni aukeavasta näkymästä länteen. Tykkylumen muumioimat kuuset seisovat vieri vierekkäin latvat notkolla, kuin mietteisiinsä syväjäätyneet luostarin munkit. Aurinko laskee valtavana tulipallona tummana vihermattona horisonttiin jatkuvan taigametsän yllä. Pakkanen puree nopeasti puuvillaisten sormikkaiden läpi kuin pienet lasinsirut.
Auringon pudottua horisontin taakse maailma ympärilläni värjäytyy lilaksi ja siniseksi. Tuuli on rauhoittunut, mutta ilma kylmenee oudolla tavalla. Aivan kuin se olisi luikerellellut vaatekerrastojeni läpi ihoni alle, luihin ja ytimiin. Jatkan matkaani tunturinrinnetta pitkin ylös. Minun pitää etsiä suojaisa paikka, jossa voin odottaa yön saapuvan.
Pian hämärä muuttuu pimeydeksi, kuin nousuaalto se peittoaa alleen hetkeä aiemmin ympärilläni hehkuneet valon lämpimät ja kylmät sävyt. Näillä tuntureilla pimeys on luonnon pehmeää pimeyttä, jota ei pidä yrittää tukahduttaa keinovalolla. Hanget heijastavat puolikuun valoa niin, etten tarvitse otsalamppuani.
Kuuset ympärilläni ovat siluetteja hahmoja, joiden sisällä oksat naksahtelevat ja niksahtelevat lumen painon alla. Pohjoisen luonnon karut olosuhteet ovat hioneet jokaisesta puusta omanlaisensa yksilön, jonka tehtävä on kannatella oksillaan pitkää talvea niin kauan kuin se viihtyy näillä leveyksillä.
Omaisuuteni, ahkion, rinkkani ja lumikengät, olen järjestellyt kuusen juurelle yhdeksi kokonaisuudeksi, niin kuin jotkut tekevät vaatteilleen saavuttuaan hotellihuoneeseen. Istun polvillani hangella ja kaivan rinkastani eväsleivät, joiden merkitys tuntuu lumisten tuntureiden keskellä korvaamattomalta.
Aika kuluu.
Katselen odottavaisesti pohjoista taivasta, siellä tuikkivia miljoonia tähtiä. Välillä kävelen pientä ympyrää, että jalkani lämpiävät. Välillä kuulen ääniä, tuulenhuminaa ja puheensorinaakin, enkä ole hetkeen varma, tulevatko ne pääni sisältä vai ympäriltäni. En silti näe yhtään ihmistä koko yön aikana.
Puolenyön aikaan tumma taivas syttyy vihreisiin liekkeihin. Avaruudessa aurinkotuuli myrskyää, mutta Riisitunturilta katsottuna revontulien leiskunta on unenomaisen tyynä liikehdintää, kuin lumisessa kuusikossa hiippailevan ketun hännän heilahtelu.
Tänä yönä taivas loimuaa lyhyen tovin ja, aivan yhtä nopeasti kuin valot kerääntyivät taivaalle, ne ovat jälleen poissa. Annan katseeni vaeltaa taivaankannen tähdissä ja yksityiskohtaisissa muodoissa, jotka luonnonvoimat ovat veistäneet lumiselle tunturille. Jokaisella vierailullani Riisitunturille nuo samat luonnonvoimat muokkaavat myös minua.
Tunnen, miten väsymys matkaa koko kehoni läpi. On aika pakata tavarani ja laittaa lumikengät jalkaan, sillä minun täytyy vielä jaksaa vaeltaa erätuvalle, joka odottaa tunturin toisella puolella. Vasta sinne päästyäni voin kaivautua makuupussiini ja nukahtaa murehtimatta laisinkaan siitä, mitä huominen matkani tuo tullessaan.
