Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen

Sielunlintu kuukkeli

Kuukkeli on yksi Suomen luonnon julkkiksista. Sosiaalinen media on nykyään täynnä Lapissa vaeltavien lomakuvia, joissa leirinuotiolla vieraileva kuukkeli käy nappaamassa ihmisen kädeltä murkinaa. Tämä harmoninen suhde ihmisen ja pohjoisen havumetsien taigalinnun välillä on pitkän historian tulos. Kenties kuukkelit söivät ihmisten käsistä jo satoja vuosia sitten.

Kautta aikain kuukkeliin on liitetty lukemattomia myyttejä ja taikauskoa. Metsämiehen sielun on väitetty elävän kuukkelissa. On väitetty, että jos näkee kuukkelin jahtiaamuna, tietää se hyvää saalisonnea. Taigalintua on palvottu ja suojeltu, ja sen tappaminen on ollut aina jyrkästi tuomittavaa. Kirous sen päälle lankeaa, joka kuukkelin surmaa.

Viisaana lintuna se on oppinut ajan saatossa luottamaan siihen, ettei ihminen tee sille pahaa. Päinvastoin, se tietää, että voi olla sille arvokas ravinnonlähde. Edelleen ihminen hyväksyy ehdottomasti kuukkelin olemassaolon, mikä on luontosuhdettamme tarkastellessa melko harvinaista. Siitäkin huolimatta taigalinnun elämä ihmisen rajusti muokkaamassa ympäristössä on kaikkea muuta kuin leppoisaa menoa, kuten pyhässä asemassa olevan linnun elämä kenties voisi olla.

Moni Lapin vaeltaja on kuullut havupuiden korkeuksista kuukkelin ilomielistä lurittelua ja saattanut saada leirinuotiolle seurakseen tämän uteliaan pohjoisen linnun.

Kuukkeli on nähnyt aikakausien vaihtuvan, maailman muuttuvan. Se on saanut elää aikakausina, jolloin maamme metsät olivat koskemattomia, vanhoja naavapartaisia havupuiden labyrinttejä, joiden uumenissa taigalintu menestyi, pystyi lisääntymään vaaroilta suojassa. Vielä 1800-luvulla kuukkeleita eleli koko maassa aina eteläisiä rannikkoseutuja asti. 1900- luvun alkupuoliskolla taigalintu oli vielä paikoitellen yleinen Etelä-Suomen sisämaan metsissä, mutta vuosisata ei ollut tälle eränkävijän sielunlinnulle lempeä. Sotien jälkeen Suomen kuukkelikannaksi arvioitiin noin 100 000 paria, mutta kanta oli 70-luvulle tultaessa kanta romahtanut kolmannekseen. Kuukkelikannan taantuminen on kulkenut käsi kädessä sotien jälkeisen tehometsätalouden vahvistumisen kanssa.

Luonnontilaisen kaltaiset vanhat havumetsät tiheine kuusikoineen ovat kuukkelille optimaalinen elinympäristö.

Nykyisin maassamme elää noin 40 000 paria, joista valtaosa löytyy pohjoisesta, Kuusamon leveyksiltä ylöspäin. Pohjoisessa löytyy vielä riittävästi vanhaa metsää, tiheää luonnonmukaista kuusikkoa, joka on kuukkelille suotuisaa pesimäympäristöä.

Kuukkeli suosii vanhaa metsää, mutta selviytyy myös talousmetsässä, jos sen sekaan on jätetty iäkkäitä laikkuja. Ne keräävät ravintoa pitkin vuotta ja kätkevät sitä sylkensä avulla naavatuppojen sisään talven varalle. Yksi kuukkeli voi tehdä reviirilleen jopa 30 000 ruokakätköä, joista hyötyvät myös sen reviirin muut asukit, kuten nopeaa tahtia taantuneet paikkalinnut töyhtö- ja hömötiaiset. Kuukkelilla on kokoonsa nähden iso reviiri, se voi olla yhdestä jopa viiteen neliökilometriä. Sielunlintumme on pariuskollinen koko elämänsä, ja paikkalintuna pari elää samalla reviirillä koko elämänsä, tai niin kauan kuin niiden vanha suojaisa kotimetsä säilyy.

Kuukkelit eivät yleensä siirry synnyinseudultaan muutamaa kilometriä kauemmas. Ne ovat hitaita lentäjiä ja aukeilla paikoilla ne ovat alttiita monille vaaroille, kuten petolinnuille. Havumetsän suojaan tottuneet taigalinnut eivät usein uskalla ylittää suuria hakkuu- ja peltoaukioita, eikä tämän vuoksi kanta pääse leviämään muualle vieden uutta verta toisiin kuukkeliyhteisöihin. Tämän vuoksi kuukkeli tarvitsee laajoja yhtenäisiä, luonnonmukaisia metsäalueita, jonka sisällä useat parit voivat muodostaa elämänmittaisen reviirinsä ja jälkikasvu muuttaa uusille alueille. Nyky-Suomessa, missä kuukkelimetsät ovat pirstaloituneita tai kadonneet, paikkauskolliset taigalinnut eivät usein pääse vaihtamaan geenejään eri populaatioiden kesken, jotka ovat Lapin alapuolella usein erillään kaukana toisistaan.

Sielunlintumme on pariuskollinen koko elämänsä, ja paikkalintuna pari elää samalla reviirillä koko elämänsä.

Elinympäristön katoamisen lisäksi ilmastonmuutos näyttää vaikeuttavan kuukkelin elämää monin tavoin. Ilmaston lämmetessä muun muassa kuukkelia saalistavat pedot ja sen pesiä rosvoavat lajit, kuten närhet yleistyvät. Pohjoisessakin Lapin kuusivaltaiset metsät muuttuvat hiljalleen enemmän etelän metsien kaltaiseksi, mikä omalta osaltaan kaventaa taigalinnun elinympäristöä. Ilmaston muutoksen myötä säiden arvaamattomuus ja ääripäiden vaihtelut lyhyelläkin aikavälillä ovat yleistyneet. Kuukkelille tämä tarkoittaa, että talvisissa oloissa tapahtuvan pesinnän aikaan suuret säävaihtelut, kuten pakkasolojen ja sateiden nopeat vaihtelut, voi vaikeuttaa pesinnän onnistumista.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Lapin kuukkeleilla tulee lähitulevaisuudessa menemään kohtuullisen hyvin. Maamme kokonaiskuvaa tarkastellessa kuitenkin näyttää siltä, että sielunlinnun eteläisimmän esiintymisalueen raja nousee edelleen pikkuhiljaa pohjoisemmaksi. Voimme suojella kuukkelia jättämällä eri puolille maatamme vanhojen metsien kokonaisuuksia, joiden suojissa voisi elää useampi sukupolvi.

Kuukkeli ei ole nopea lentäjä, minkä takia se ei kykene ylittämään avohakkuita tai peltoja, missä se olisi altis saalistajille. Taigalintu tarvitsee paikkalintuna tiheiden kuusikoiden suojaa.

Pohjoisen matkoillani seuratessani kuukkelin menoa en ihmettele, miksi vanhat kansat ovat pitäneet lintua pyhänä. Sielunlinnun läsnäolo, sen melodinen lurittelu ja konstailematon suhtautuminen ihmiseen, saa raavaammankin eränkävijän hyvälle tuulelle. Lapin erämaissa, naavaisten havupuiden keskellä, kuukkelin touhuja on mukava seurata juuri sen takia, että meitä ympäröi aarniometsä, josta meidän molempien metsäläisten tarina alkoi.

 

 

Kuukkeli on vanhojen metsien  tunnusomainen laji, joka heijastaa laajempia ihmisen luonnolle aiheuttamia muutoksia. Kuukkeli on metsäluonnon monimuotoisuuden mittari.