Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Hirvi
Muistan ensikohtaamiseni hirven kanssa kuin eilisen. Olin vielä alle kouluikäinen. Oli kesäyö, perheemme matkasi autolla pohjoisesta kotia kohti. Jossain vaiheessa matkaa olin nukahtanut takapenkillä. Yhtäkkiä valta nytkähdys sinkosi minut edestakaisin vöissä ja moottorin tasainen hurina peittyi renkaiden kirkumisen alle. Auto liukui valtatien laitaan. Äkkijarrutus oli herättänyt minut salamannopeasti, enkä edes tajunnut pelästyä. Hieroin unisia silmiäni ja silloin näin, kuinka valtavan kokoinen sarvipää asteli tien yli kesäyön kelmeässä valossa. Hirven leuka osoitti menosuuntaa kohti, mutta näin, kuinka se tuijotti meitä luomiensa alta pitkulaiset korvat pystyssä. Eläin näytti samaan aikaan uljaalta ja alkukantaiselta, aivan se olisi ilmestynyt eteemme toisesta maailmasta.
Puuta koputtaen tuon lapsuuden yön jälkeen minulla ei ole ollut liikenteessä läheltä piti kohtaamisia hirven kanssa. Nykyään hirvi nousee otsikoihin useimmiten kolareiden, sen aiheuttamien metsätuhojen ja syksyisen metsästyskauden yhteydessä. Suomessa hirvi nähdään pääasiallisesti taloudellisesti hyödyllisenä riistalajina sekä vahinkoa aiheuttavana vahinkoeläimenä. Hirvi on meille kaikille samaan aikaan tuttu mutta samalla täysin vieras metsien asukki. Monesti unohtuu, että hirven ansiosta me olemme ylipäätänsä täällä. Hirvi on yhtä suomalainen asia kuin ruisleipä.
Hirvi vaelsi nykyiselle Suomen alueelle ensimmäisten eläinten joukossa noin 9000 vuotta sitten viimeisimmän jääkauden päätyttyä. Samoihin aikoihin ensimmäiset ”suomalaiset” seurasivat hirveä ja muuta suurriistaa ja alkoivat asuttaa niemeä. Esi-isämme olivat hirvenkansaa. Karhun ohella hirven liikkeet määrittelivät metsäläisten luonnonuskontoja ja elämäntapoja.
Historian aikana hirvi on ollut useamman kerran pahoissa vaikeuksissa. Tämä on johtunut liiallisesta metsästyksestä, laillisesta ja laittomasta. Hirvi on rauhoitettu useaan otteeseen ja siten pelastettu sukupuuton partaalta. Tässä valossa on erityisen hienoa, että meistä metsäläisistä ensimmäinen elää edelleen Suomen metsissä.
Ajan saatossa tämä alun perin luonnonmetsien asukki on sopeutunut elämään myös peltojen ja maatilojen halkomassa kulttuurimaisemassa. Se on ottanut ihmisen hallitsemat talousmetsät omakseen ja hyödyntää tehokkaasti ravinnokseen myös taimikoita– usein metsänomistajien päänvaivaksi. Nykyään maamme hirvikantaa säädellään tarkasti liikenneonnettomuuksien ja metsävahinkojen takia. Karhun ohella hirvi on edelleen maamme riistaeläimistä suosituin. Luonnonvarakeskuksen (Luke) viimeisimmän arvion mukaan Suomen hirvikanta on 79 000-103 000 sarvipään kokoisena elinvoimainen. Tosin suurisarvisten mahtisonnien pitkään jatkuneen liiallisen metsästyksen takia maamme hirvikannan rakenne on edelleen epätasapainoinen. Nyt työtä tehdään sen eteen, jotta maamme luonnossa kirmaisi enemmän varttuneempia mahtisonneja, joiden valiogeenit ovat lajin tulevaisuuden kannalta elintärkeitä.
Hirven elämä on mukautumista Pohjolan vuodenaikojen mukana tuomiin haasteisiin. Kesällä hirvinaarailla on täysi työ huolehtia toukokuussa syntyvästä jälkikasvustaan. Vasan ja emän yhteinen matka kestää talven yli seuraavan vuoden huhtikuulle, jolloin uuteen synnytykseen valmistautuva naaras vieroittaa jälkeläisensä omille teilleen.
Kesän ajan sonnit keskittyvät tankkaamaan ja keräämään voimia syyskuussa alkaviin kiimarytinöihin. Urosten sarvien kasvu alkaa toukokuun vihannan aikaan ja jatkuu elokuun lopulle kiima-ajan kynnykselle. Silloin lisääntymisvahvuisten sonnien pitää olla täysissä voimissaan, valmiita lunastamaan paikkansa kilpailevien urosten rinnalla. Kiimakauden jälkeen sonnien voimat ovat ehtyneet ja ne ovat voineet menettää jopa neljänneksen painostaan. Niin sonneille kuin kantaville naaraille edessä on pitkä talvi, jolloin ravintoa on Pohjolan luonnossa niukasti. Talvisin muuten pääosin yksin elävät hirvet liikkuvat usein laumoissa pienillä alueilla säästäen energiaa mahdollisimman paljon, kunnes kevät koittaa ja luonto puhkeaa jälleen kukkaan.
Liikun säännöllisesti luonnossa keskellä yötä, mitä kautta olen päässyt tutustumaan tarkemmin tämän salaperäisen metsäläisen elämään. Joka kerta, kun kohtaan hirven sen kotikentällä, kun pääsen ihailemaan sen sulavaliikkeistä, jopa akrobaattista liikehdintää metsän siimeksessä tai peltojen laitamilla, minut valtaa hämmennyksen ja ihailun sekaiset tunteet. Eläimen olemus huokuu luonnon alkukantaista voimaa ja mystiikkaa. Rujoa kauneutta. Sen jykevä etupainoinen vartalo, pitkä kaula ja muhkea turpa suurine korvineen ja pienine silmineen, sekä pitkät hoikat koivet, tekevät siitä jokseenkin eriparisen näköisen. Tämä on kuitenkin vain harha katsojan silmissä. Hirvi, pohjoisen pallonpuoliskon luonnonvoimat ovat hioneet siitä vuosituhansien aikana valmista tekoa. Hirvessä kiteytyy sanan sisu syvin merkitys.
