Syysmyrsky
Eräänä viime syksyn myrskyisenä yönä, kun kuuntelin tuulen suhinaa ja sateen ropinaa ikkunan takana, mieleeni muistui 1980-luvun alun kalareissu. Olin päässyt viikonlopuksi käymään Helsingin edustalla sijaitsevalle Harmajan majakkasaarelle, jossa sijaitsi myös luotsiasema, jossa appiukkoni Paavo työskenteli luotsina.
Perjantaina illansuussa Harmajalle saapuessani ilma oli mitä mainioin. Loppusyksyn aurinko oli painumassa meren taakse ja meri oli lähes tyyni. Paavo oli laskenut iltapäivällä verkot saaren eteläpuolelle ja tarkoituksemme oli heti lauantaiaamun valjettua lähteä niitä kokemaan. Tavoitteena oli tietysti hopeakylkinen meritaimen, mutta varma saalis oli ainakin niihin aikoihin melko runsaskantainen turska. Niitä tuli verkkoihin ajoittain liiankin kanssa.
Aamulla herätessämme tuuli oli yltynyt myrskylukemiin ja valtavat vaahtopäät löivät aallonmurtajaan. Hieman huolestuneina kävimme jututtamassa päivystävää luotsia, joka seurasi aina aktiivisesti säätilan kehittymistä. Odotettavissa oli koko lauantaille vain yltyvää tuulta. Varovaisesti kyselin Paavolta, pitäisikö kalareissu jättää tekemättä ja hakea verkot pois vasta myrskyn rauhoituttua, mutta Paavo oli vanhana merikarhuna ehdoton: kalat kuolevat verkkoihin ja menevät pilalle, kyllä ne verkot haetaan tänään pois.
Paavon vene oli puinen tervattu soutuvene ja rakennettu vanhan saaristolaismallin mukaan. Se oli pienestä koostaan huolimatta vakaa ja erinomainen verkkovene. Aallonmurtajan suojassa työnsimme veneen veteen ja Paavo asettui tottuneesti veneen keulaan airot käsissään. Minä istuin takapenkille ja katse menosuuntaan opastin Paavon soutua vastatuulessa kohti verkon kohoja. Tuulenpuuskien tuivertaessa kovimmillaan vene ei ajoin liikkunut lainkaan eteenpäin ja minun oli autettava melomalla, jotta pääsimme kohti verkkoja. Hetken verran kävi mielessä, mitä tapahtuisi, jos airo katkeaisi tai hankain pettäisi. Huonostihan siinä olisi voinut käydä. Jokainen suurempi aalto roiskautti vettä keulasta sisään veneeseen. Sitä varten minulle oli varattu kymmenen litran ämpäri, sain lapata vettä pois veneestä sitä mukaan kun sitä keulasta sisään tuli.
Matkaa verkoille ei ollut kuin satakunta metriä aallonmurtajan suojasta. Aikaa kului kuitenkin ainakin vartti kovan vastatuulen vuoksi. Kun saavutimme tuulen alapuolen verkonkohon, opasti Paavo minua: ”Asetu veneen pohjalle kontillesi, tartu verkkoon ala ja yläpaulasta samanaikaisesti ja vedä verkko köytenä veneeseen, hän jatkaa soutamista vastatuuleen.” Kotvan kuluttua verkot olivat kasassa veneen pohjalla ja Paavo jatkoi hieman hellittäen soutamista vastatuuleen. Kääntää venettä ei aallokon vuoksi voinut, tulimme perä edellä takaisin aallonmurtajan suojaan ja rantaan.
Seuraavat tunnit menivätkin sitten verkkoja selvitellessä ja turskia fileeratessa. Fileitä kertyi kaksi muovikassillista kahden verkon kaloista, meritaimenta emme sillä kertaa saaneet. Turska on erinomainen ruokakala, valitettavasti se on viime vuosikymmeninä kadonnut rantavesiltämme. Paavon luotsikaverit ja kutterikuskit kävivät rannalla katsomassa saalistamme ja kertoivat seuranneensa luotsiaseman valvomosta soutuveneemme kulkua. Heillä oli ollut täysi valmius käynnistää kutteri ja hakea meidät pois, jos jotakin ongelmia kalareissulla olisi ilmaantunut. Niinpä niin, ei meillä mitään hätää ollut, kaveria ei merikarhujen kesken jätetä.
