Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Myyttinen ja väärinymmärretty susi
Susi on maamme ristiriitaisin eläin, yksi luontosuhteemme kipupisteistä. Sudesta liikkuu monenmoista tietoa, myyttejä ja suoranaisia valheita. Eri mielipiteiden keskellä usein unohtuu se, minkälainen eläin tämä maamme metsien taitavin hirvenpyytäjä todellisuudessa on.
Biologisesti susi on laumaeläin, jonka pääravinto Suomessa on hirvet, sekä kauriit ja metsäpeurat. Aivan kuten kaikki planeettamme petoeläimet, susi on opportunistinen saalistaja ja hyödyntää elinympäristönsä ravintomahdollisuuksia tehokkaasti. Se on älykäs laumaeläin, jolta hirvenkaato onnistuu kesät talvet. Luontaisen ravintonsa ohella se voi myös tappaa lampaan, sian tai poron ravinnokseen, jos saa siihen tilaisuuden.
Kautta aikain susi on ollut tärkeä osa maamme luontoamme. Se on ekosysteeminsä avainlaji ja sillä on tärkeä osa Suomen luonnon tasapainon säätelijänä. Susi muun muassa estää hirvieläinten kantoja kasvamasta liian suuriksi ja samalla säätelee pienpetokantoja pitäen yllä koko luonnon tasapainoa. Susilauman reviirillä metsäkanalintukannat voivat hyvin, kun kettuja tai supikoiria ei ole liikaa. Niillä alueilla, joista sudet on hävitetty tai niitä ei ole nimeksikään, hirvieläinten liikalaiduntaminen ja liian suuret pienpetokannat aiheuttavat koko luonnon tasapainolle merkittäviä ongelmia.
Susi elää perhelaumassa, jonka muodostavat lisääntyvä pari eli alfauros ja alfanaaras ja niiden 0-2–vuotiaat jälkeläiset. Susilauma on tiivis perheyhteisö, jossa jokaisella on oma tärkeä roolinsa. Suden elämä ja selviytyminen perustuu perheenjäsenten väliseen kurinalaiseen yhteistyöhön.
Vanhemmilla pennuilla on tärkeä rooli susiperheen elämässä. Naaraan imettäessä toukokuussa syntyneitä pentuja vanhemmat saalistavat alfauroksen kanssa ravintoa koko perheelle. Keväällä syntyneet sudenpennut kasvavat nopeasti parikuukautisina kömpivät esiin pesän suojista. Menee kuitenkin vielä useampi kuukausi ennen kuin lauman kuopukset voivat osallistua saalistuksiin. Niinpä osa vanhemmista sisarista saa lapsenvaihteina pitää lauman pienimmistä huolta sillä aikaa, kun muu perhe on alfauroksen johdolla hirvijahdissa.
Susi liikkuu ja saalistaa pääosin hämärän ja pimeän aikaan, kun me nukumme tai olemme kotona. Meille pimeys merkitsee pelottavaa tuntematonta, sudelle tuttua turvallisuutta.
Moni pelkää edelleen sutta, mikä johtuu ennen kaikkea menneisyydestä kumpuavista uskomuksista ja asenteista. 1800-luvun tapaukset, joissa tietyt yksittäiset sudet tappoivat lapsia, ovat myös jättäneet jälkensä siihen, miten monet nykyään suhtautuvat suteen. Historiankirjoja tarkastellessa selviää, että nämä tietyt ”tappajasudet” olivat monessa mielessä ihmisen luomia ongelmatapauksia. Kun ne poistettiin, loppuivat kuolemantapaukset. Kautta aikain susi on saanut hartioilleen lukuisia ihmisen aiheuttamia ongelmia, mikä näkyy edelleen. Kun sudenjäljet havaitaan, voi se aiheuttaa monissa pelkoa. Pelkoa ei tietenkään tule väheksyä, mutta olisi hyvä selvittää, perustuuko tunne tosiasioihin. Susi on voimakas luonnonvarainen petoeläin, mutta nykytilastojen ja tieteellisen tiedon valossa on selvää, ettei se halua vaania ihmisiä. Luontaisesti susi ja muut suurpedot pelkäävät meitä ja elävät mieluiten erämaan uumenissa, kaukana ihmisistä. Sudesta puhuttaessa sen biologisten ominaisuuksien tarkasteleminen kuitenkin unohtuu herkästi ja lajia arvotetaan ihmisen intresseistä käsin.
Nyky-Suomessa suden on mahdotonta elää niin, ettei se joskus liikkuisi ihmisen reviirillä. Sudelle ihanteellista erämaista luontoa on Suomessa jäljellä enää rippeinä siellä täällä, enimmikseen Itä-Kuhmossa ja Lapissa.
Lapissa olisi sudelle suotuisaa erämaa-aluetta, mutta poronhoidon takia, joka kattaa 36 prosenttia maamme pinta-alasta, sudella ei ole oikeutta elää ollenkaan pohjoisessa. Lapin etelänpuoleinen Metsä-Suomi on metsäautoteiden ja toisistaan erillään jurottavien talojen ja mökkien maa. Syrjäseudut tyhjenevät ihmisistä, mutta harvaankin asutuilla seuduilla luonnon tulee elää ihmisen toiminnan ehdoilla. Kun Itä-Kuhmon erämaalauman jälkeläinen vieroitetaan laumastaan ja se lähtee etsimään omaa elinalueettaan, kohtaa se pian ihmisen hallitseman maailman. Talousmetsät, joissa motot hurisevat ja seurat metsästävät koiriensa kanssa laajoilla alueilla. Maamme syrjäseudutkin ovat teollisuuden, alkutuotannnon ja erilaisten luonnon äärellä tapahtuvien harrastusten palveluksessa, minkä takia tilaa vaativat suuret luonnonvaraiset nisäkkäät tietämättään liikkuvat aina ihmisen reviirillä.
Kaikkialla Suomessa luonto elää ihmisen ehdoilla. Metsäteollisuuden tarpeisiin luotu tehty metsäautoteiden verkosto ulottuu Suomessa Lapin eteläpuolella miltei kaikkialle. Metsäautotiet halkovat luonnon ekosysteemejä miltei kaikkialla maassamme.
Susi on erittäin älykäs ja sopeutuvainen eläin, joka on ajan saatossa mukautunut elämään ihmisen muokkaamissa talousmetsäympäristössä ja peltojen halkomisissa ekosysteemeissä, kuten Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla. Lajin selviytymisen näkökulmasta sudella ei ole muuta vaihtoehtoa. Suden on kuitenkin mahdotonta elää niin, että se pysyisi meiltä näkymättämänä.
Tosiasioiden valossa tilaa metsissämme pitäisi löytyä niin meille ihmisille kuin susillekin, joka on aina ollut osa Suomen luontoa. Kiistelyn suden asemasta Suomessa kertoo enemmän meistä ihmisistä, meidän kulttuurihistoriastamme, kuin itse eläimestä. Susikiistassa itse eläin on jäänyt valloilla olevien ristiriitojen väliseen puristukseen samalla kuin sen asema on käynyt yhä tukalammaksi.
Valtaosa maamme metsästäjistä on luontoa ja Suomen lakia kunnioittavaa porukkaa. Silti salametsästyskulttuuri elää maassamme vahvana; suden yleisin kuolinsyy Suomessa on edelleen joutua laittoman salametsästyksen uhriksi. Salametsästyskulttuuri ei ainoastaan tuhoa uhanalaisia luontoa, vaan aiheuttaa haittaa paikallisille ihmisille. Nykyään metsästysrikollisuuden aiheuttamat ongelmat tulevat säännöllisesti päivänvaloon. Salametsästäjien jäljiltä loukkaantuneet ja traumatisoituneet susiyksilöt, jotka eivät enää pysty saalistamaan, tulevat usein etsimään ravintoa ihmisasutusten tuntumasta. Juuri salametsästäjät ovat vastuussa monista poikkeusyksilöistä, joista sittemmin kohkataan kylillä ja sosiaalisessa mediassa ”pihasusina” tai ”häirikkösusina”.
Tutkijoiden objektiivinen ja tieteellisesti kerätty tieto susien käyttäytymisestä ja kannan koosta edesauttaa ihmisen ja suden rinnakkaiseloa. Eri toimijat petoalueilla elävistä paikallisista tutkijoihin, metsästäjiin, virkavaltaan ja luonnonsuojelijoihin ovat tehneet pitkään töitä, jotta löytäisimme yhteisymmärryksen suden asemasta ihmisen rinnalla ja sen kannanhoidollisista toimenpiteistä. Tämä on ollut kivikkoinen ja pitkä tie, mutta hiljalleen tuloksia on syntynyt. Suden sosiaalinen hyväksyntä on kasvanut. Maltillisella asenteella, faktojen valossa toimien voimme löytää tasapainon luonnon kanssa. Ihmisen ja suden välillä. Ihmisten välillä.
