Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Lempipaikkani: Kuusamon vanhat metsät
Tämä on tunne, johon en kyllästy. Parkkeeraan vuokra-auton metsäautotien laitaan, pistän avaimet taskuun ja suuntaan pientä polkua pitkin vanhan metsän siimekseen. Pian sen jälkeen, kun sorakivinen tie on kadonnut näkyvistäni ja minua ympäröi sekametsä vailla horisonttia, hengittäminen tuntuu erilaiselta, jotenkin kevyemmältä ja vapaammalta.
En astele polulla kauaa, vaan nähdessäni suuren maassa lahoavan kelopuun, lähden omille teilleni. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, mitä reittiä pitkin suuntaan kohti Kuntivaaran huippua, se selvitköön matkan aikana. Metsä vailla polkua on nykymaailmassa melko harvinainen näky ihmissilmin katsottuna.
On syyskuinen aamu, astelen sammalta pitkin kumpuilevassa maastossa. Joka puolella minua tarkkailevat naavapartaiset kynttiläkuuset, jotka ovat tunnusomainen osa Koillismaan luonnonmetsiä. Ruska on värjännyt koivujen lehdet keltaisiksi ja mustikoiden varput karmiininpunaiseksi.
Ruska ei ole kaunista aikaa luonnossa pelkkien loisteliaiden värien ansiosta, vaan pinnan alla luonnon siirtymävaihe heijastelee ihmiselämän syklisyyttä. Kaikki on väliaikaista, onni ja suru. Ruskan väreissä hehkuva metsä herättää minussa saman aikaisesti kaipauksen ja toivon tunteita.
Minulla ei ole kosketuspintaa Koillismaan metsiin lapsuuteni kautta. Vietin käytännössäni koko lapsuuteni ja nuoruuteni Etelä- ja Keski-Suomen metsissä. Pohjoisen luonto oli aikuisuuteen mennessä täysin vieras asia. Ymmärrän nykyään kuitenkin, miksi koen niin vahvaa yhteenkuuluvuutta tänne, Kuusamon vanhoihin metsiin. Kun olin lapsi, niitä oli vielä jäljellä, sielläkin missä minä kuljin. Sain metsäkasteeni jo hyvin nuorena. Siitä tuli henkinen kotini ennen kuin opin lukemaan.
Vuosien saatossa vanhat metsät ovat kadonneet Suomesta kovaa vauhtia, eikä niitä ole maamme eteläosissa enää jäljellä kuin pieninä saarekkeina. Kuusamonkin leveydellä matkailija näkee laajoja avohakkuita, peltomaisemaa ja vahvasti muokattua talousmetsää. Silti täällä, itärajan läheisyydessä on vielä jäljellä luonnontilaisen kaltaisia metsäalueita. Ne ovat syy, miksi palaan näihin maisemiin uudelleen ja uudelleen.
Nousen jyrkkenevää vaaranrinnettä pitkin ylös. Silloin tällöin pysähdyn poimimaan mustikoita ja puolukoita. Marjasato oli tänä vuonna myöhässä ja jäi muutenkin heikoksi.
Popsin marjoja suuhuni hetken, kunnes vilkaisen, mitä rannekelloni sanoo. Teen tämän paatuneesta tottumuksesta, sillä ei minulla ole mitään kiirettä. Voisin poimia marjoja ihan kaikessa rauhassa, mutta päätän jatkaa matkaa. Metsä elää ja hengittää ympärilläni. Kuuset narahtelevat, kelottuneet männyt murahtelevat ja naksahtelevat tuulen huminassa. Minua ympäröivät puiden eri sukupolvet, eri ihmiselämän aikakausilta, eri vuosisadoilta. Ne elävät kaoottisen näköisessä rykelmässä vailla talousmetsän symmetriaa tai järjestystä, joka helpottaisi ihmismieltä määrittelemään näkemäänsä. Silti täällä kaikki puut, elävät ja kuolleet, ovat tärkeitä kokonaisuuden osia.
Luonnonmetsässä kuollut puu on kuitenkin kaikkea muuta kuin eloton muinaismuisto. Pystyyn tai maassa lahoava puu antaa kaiken elämänvoimansa takaisin metsälle. Lukemattomat pieneliöt asuttavat lahopuun eri kerroksissa. Kuoriaisia, toukkia ja hyönteisiä. Niillä töyhtötiaiset, tikat ja muut metsänlinnut ruokkivat itsensä ja jälkeläisensä ensi keväänä. Kuollut lahopuu on elämän tuottaja, elintärkeä osa metsäluonnon jatkuvuutta.
Astelen saniaispusikon vierustaa, kun yhtäkkiä valtava rymähdys saa sydämeni nousemaan kurkkuun. Suuri tummapiirteinen hahmo syöksyy kasvien seasta ilmaan. Ukkometsohan se siinä on, joka minut pelästytti. Olin jo tottunut metsän tasaiseen huminaan, vaikka minun on täytynyt ohittaa monta muutakin metsänasukkia. Suuri metso lennähtää läheisen kuusen yläoksistoon, mutta kun käännyn katsomaan sitä, se syöksyyn pakoon ja jatkaa matkaansa.
Viimeinen nousu vaaranlaelle on jyrkin. Maitohapot jylläävät jaloissani, hengitän raskaasti, aivan niin kuin kuuluukin. Luonto jakaa meille henkistä ja fyysistä hyvinvointia niin paljon kuin olemme valmiita ottamaan vastaan. Perille päästyäni, kun Koillismaan horisonttiin asti jatkuvat metsämaisemat aukeavat edessäni, en enää muista tarkistaa mitä kello on.
