Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen

Korppi

Huhtikuinen aurinko loistaa siniseltä taivaalta, miltei metrin paksuiset hanget peittävät korpisuota. Korppijoukko istuu kelopuun luurankomaisilla oksilla ja yöpakkasten kovettamalla hangella ja odottaa.

Suolla makaava kuollut hirvi on houkutellut ne paikalle. Jokainen mustasiipi haluaisi saada eläimenruhosta osinkonsa. Ongelmana vain on, että ilman toista, korppeja monta kertaa suurempaa metsänasukkia toive ei tule toteutumaan. Niinpä korpit odottelevat, sillä ne tietävät että eläin on liikkeellä ja astelee paraikaa suota kohti. H-hetki on lähellä.

Osa korppijoukosta on jo aikuisia yksilöitä, koiraita, jotka ovat tulleet hakemaan puolisoilleen ja kevään poikasilleen ravintoa. Korppi on aikainen pesijä, ja nyt huhtikuun aikaan poikaset on jo kuoriutuneet. Näillä leveyksillä ne lentävät usein jo pesästään, kun hiirenkorvat puhkeavat. Aikuiset korpit ovat pariuskollisia koko elämänsä tai niin kauan kuin puoliso on elossa. Paikkalintuna nämäkin aikuiset yksilöt tuntevat tarkasti reviirinsä maat ja mannut.

Osa suolla notkuvista korpeista on vuorostaan nuoria, joilla ei ole vielä omaa reviiriä, vaan niiden on täytynyt lyöttäytyä aikuisten lajitovereiden joukkoon. Korppinuoret elävät samoissa porukoissa kaksi tai kolme ensimmäistä talveaan. Tällaiset sosiaaliset hetket ovatkin korppinuorille oivaa aikaa ottaa selvää, kuka on kuka. Kuka uskaltaa haastaa aikuisia lajitovereita ja kenessä on potentiaalista puolisomateriaalia, kun sen aika koittaa.

Yhtäkkiä eläin, jota korpit ovat odottaneet, ilmestyy suon laidalle. Mustasiivet aktivoituvat oitis, yksi korpeista päästää kiusoittelevan raakauksen. Toinen yhtyy, sitten kolmas ja neljäskin.
Kuusen juurella seisova, juuri talviuniltaan herännyt uroskarhu tietää kokemuksesta, mitä odottaa. Tämä peli on tullut sille vuosien saatossa tutuksi. Tosin nyt tämä kokenut jätti ei ole leikkituulella. Se on
vasta hiljattain saanut liikkeelle talviunien kangistamat jäsenensä, eikä kilvoittelu korppien kanssa jaksa innostaa. Pitkän lepokauden jälkeen karhut voimat ovat vähissä, paino on pudonnut noin kolmanneksen.
Karhu tietää, että nyt on parempi edetä rauhallisesti, palata elämään omaa tahtia.

Karhu tarkkailee korppijoukkoa, joka käy entistä levottomammaksi ja kovaäänisemmäksi. Korpit patistavat kontiota menemään suolla makaavan hirvenruhon luokse. Syy korppien painostukseen on yksinkertainen, ilman karhua ne eivät pääse käsiksi jäätyneeseen hirvenlihaan, joka on piilossa eläimen paksun turkin ja nahan alla. Yhdellä tassunvetäisyllä karhun pitkät ja terävät kynnet repisivär auki hirvennahan, ja korpit pääsevät osingoille.

Minuutit kuluvat, ja korpit alkavat alkavat tajuta, ettei otso ole menossa mihinkään. Ne käyvät malttamattomiksi, tekevät uhkaavia valesyöksyjä otson pään yläpuolella. Metsän herra tuhisee ärtyneenä ja ottaa muutaman askeleen eteenpäin. Sitten se pysähtyy luihujen mäntyjen väliin, tämä näyttää olevan sen päätepysäkki.

Otso näyttää pelaavan aikaa. Aika on sen puolella. Päivänvalo hiipuu kovaa vauhtia, ja korppijoukon on lähdettävä ennen pimeän tuloa takaisin pesilleen. Ne eivät uskalla mennä pimeällä hirven ruholle. Karhu näyttää tietävän tämän, jos se jaksaa kuunnella korppien raakkumista ja uhittelua vielä hetken, se on voittanut tämän erän. Pian saapuu tuttu ja turvallinen pimeys. Silloin voi käydä  ruokailemassa omassa rauhassa pimeyden tuoman turvaverkon alla.

Mustasiipien on pistetttävä tohinaksi, jos ne aikovat päästä  osingoille tänä iltana.
Yksi korpeista syöksyy vielä otsoa kohti ja miltei nokkaisee sitä päähän, toinen tulee perästä. Korppien käydessä yhä  aggressiivisemmiksi kontio ottaa muutaman vaivalloisen juoksuaskeleen ja pakenee suon laitaa pitkin. Mustasiivet piirittävät karhua, hyppelehtivät sen ympärillä vimmatusti. Juuri silloin otso tekee valehyökkäyksen, mikä lähettää  korppijengin lentoon. Samalla se pääsee sujahtamaan kuusen tuuheiden alaoksien alle suojaan. Otso asettuu makuulle ja katselee puun juurelta, kuinka korpit yksitellen laskeutuvat takaisin hangelle. Niiden suunnitelma on epäonnistunut. Kuusen alla odottavaa karhua ei edes uhkarohkein korppi uskalla haastaa.

Yksi toisensa perään korpit nousevat mekkaloiden ilmaan, kuin sanoakseen karhulle vielä pari valittua sanaa.  Korppien on palattava suolle aamun valjetessa.  Siivet viuhuen ne katoavat korkeiden
petäjien taakse, jättäen jälkeensä karheaäänisen kaiun. Vaikka korpit usein kiusoittelevat ja joskus jopa ajavat tiehensä haaskapaikkojen nuorempia otsoja, nämä kaksi metsänasukkia eivät ole
vihollisia.

Karhulle korppien taivaalliset viestit ovat tärkeitä. Se osaa erottaa, milloin raakkuminen on varoitusääni, joka viestii esimerkiksi ihmisestä, ja milloin se tarkoittaa ruokakellojen soittoa: jossain on kuollut eläimenraato. Kun mustasiivet opastavat otson raadon luokse, ne saavat kiitokseksi osansa. Nämä kaksi metsänasukkia elävät symbioosissa, jonka määrittelee molemminpuolinen hyöty.

Tänään korppien suunnitelma ei onnistunut, huomenna uusi yritys.