Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Kettu ja sen pienempi serkku naali
Kettu on yksi kulttuurimme keskeisiä eläimiä. Monet meistä ovat oppineet tuntemaan sen jo lapsena satujen viekkaana juonittelijana. Eikä satujen kirjoittajat sinänsä olleet väärässä. Kettu on älykäs ja sopeutuva petoeläin, joka kykenee menestymään keskellä Lontoon miljoonakaupunkia ja Pohjolan syrjäisillä erämaa-alueilla. Se on maailman laajimmille levinnyt luonnonvarainen maapeto.
Suomessa kettua tavataan kautta maan, Helsingin keskustan kupeesta Tunturi-Lapin tuntureille asti, minne se levittäytyi 1980-luvulta alkaen. Tässä kohtaa ketun tarinaa tulemmekin eräänlaiseen risteykseen. Kun puhumme nykyään ketusta, tarkoitamme juuri tuuheaturkkista ja viekasta punakettua. Jotkut kenties ovat jo unohtaneet, että Suomessa on elänyt kautta historian kaksi eri kettulajia.
Ilmastonmuutos on mahdollistanut punaketun levittäytymisen yhä pohjoisemmaksi, tunturialueille, missä se ei olisi aiemmin selvinnyt. Kun ilmasto on lämmennyt, on Lapin tunturiluonnon tuottavuus kasvanut ja tarjonnut ketulle riittävästi ravintoa. Nykyään kettu onkin elinvoimainen maamme pohjoisimmissa kolkissa, mitkä vielä reilut sata vuotta sitten kuuluivat maamme ketun pienemmälle serkulle, valkoturkkiselle naalille. Kettu hyötyy ilmastonmuutoksesta, kun vuorostaan naalille sen vaikutukset ovat olleet kohtalokkaita. Naali on pohjoisen napa-alueen, tuntureiden ja tundran arktisiin olosuhteisiin erikoistunut laji.
Vielä 1800-luvulla Suomen naalikanta oli elinvoimainen. Tuolloin naalia kuitenkin pidettiin enemmänkin haittaeläimenä, jonka kontrolloimaton hyödyntäminen oli hyväksyttyä. Naalia metsästettiin armotta massoittain sen kauniin turkin takia, joka oli muodissa. Naalilla ei ollut itseisarvoa, vaan sen nähtiin ennen kaikkea arvokkaan kauppatavaran raakamateriaalina.
1900-luvun alkuun mennessä liikametsästys hävitti naalin Pohjolasta lähes kokonaan. Silloin tällöin Enontekiön ja Utsjoen ja tunturialueilla saattoi nähdä yksittäisiä valkoturkkeja ennen kuin viimeisetkin naalit katosivat maastamme, vaikka laji suojeltiin 1940-luvulla. Pahasti liian myöhään. Naalin tarina onkin historiallinen esimerkki siitä, miten nopeasti voimme hävittää runsaslukuisen lajin metsästämällä sitä rajoittamattomasti.
Nykyään naali on Suomen uhanalaisin nisäkäs, virallisen kanta-arvion mukaan Tunturi-Lapissa vaeltelee kolmen valtakunnan rajoilla noin 6-12 yksilöä. Naalin viimeisin varmistettu pesintä tapahtui vuonna 1996 Utsjoen Paistunturilla.
Nykyään ilmastonmuutoksesta hyötynyt kettu näyttääkin olevan yksi päätekijä siihen, miksi naali ei ole enää onnistunut palaamaan maahamme. Kettu on arktista serkkuaan suurempi ja vahvempi, ja voittaa lajien välisen kilpailun elintilasta. Kettu pitää naalia kilpailijanaan, minkä vuoksi repolainen tappaa tilaisuuden tullen naalin poikaset ja myös aikuiset yksilöt, sekä valtaa sen pesimäalueet. Kettu ei tietenkään tapa sukulaiseläintään ilkeyttään, vaan selviytymisviettinsä saneleman välttämättömyyden pakosta. Kilpailu ravinnosta ja elintilasta on armotonta. Ainoastaan silloin, kun naalikanta on alueella vahva, pystyy se pitämään puolensa repolaista vastaan.
Historiallisesti maamme kaksi kettulajia, punakettu ja naali, ovat kumpikin eläneet erillään toisistaan eri leveysasteilla. Petoina kumpikin petoina täyttäneet osansa luonnon kiertokulussa. Ihmisen toimien kautta monet luonnon kiertokulkua ylläpitävät mekanismit ovat murtuneet ja ekosysteemien rakenteet muuttuneet. Tämä on hyödyttänyt joitain lajeja toisten kustannuksella. Varsinkin sopeutuvat yleislajit, kuten kettu on vahvoilla, kun taas erikoistujat, kuten arktisen maailman naali, ovat häviäjiä. Naalia on yritetty tutkijoiden johdolla palauttaa Suomen luontoon jo vuosien ajan. Varsinkin ilmastonmuutoksen vaikutusten takia tehtävä näyttää käyvän vaikeammaksi. Aika näyttää, pystyykö ihmisen toimet auttamaan yhtä Suomen luonnon alkuperäisasukasta palaamaan Lapin tuntureille.