Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen

 

Mielipaikkani: Keväinen Saimaa

 

On vielä hämärää. Saimaan kevätjäät hehkuvat edessäni sinisinä, aamu on tyyni ja ilma tuntuu leudolta. Asetun seisomaan jalaksien päälle, potkaisen itseni liikkeelle ja sitten mennään. Potkukelkka liukuu sulavasti jäällä, jonka päällä lunta on enää ohut kerros. Jääkiteet sinkoilevat ilmaan kelkan molemmin puolin, kun etenen määränpäätäni kohti. Itse jää tuntuu allani tukevalta, tosin tarkkana pitää jo olla. Siellä täällä tuulet ja Saimaan virta ovat särkeneet jääpeitteen ja vesi on päässyt virtaamaan jään keskellä vapaana kuin joki. Huhtikuu kulkee kohti loppua, eikä mene enää kauaa, kun jäät lähtevät Saimaalta. Mutta juuri nyt on oikea aika lähteä seikkailemaan järven jäälle ja katsomaan mitä tämän vesistön kuuluisimmalle asukkaalle kuuluu.

Potkukelkka kuljettaa minua, keväinen viima herättää minut. Kun yhtä jalkaa alkaa väsyttää, vaihdan potkujalkaa, niin teen matkaa, enkä juuri mieti asioita, jotka jäivät rannalle. Potkin eteenpäin rauhalliseen tahtiin samalla, kun järven yllä taivaalle piirtyneet purppuransinertävät juovat ilmoittavat uuden päivän olevan ovella. Päätän pysähtyä  kuuntelemaan valkenevan aamun ääniä. Jossain kraakkuu korppi. Teerien soidinpulputus kantautuu järven poikki. Tähystäessäni selän toiselle puolelle, näen pienien mustien pisteiden hyppelehtivä  ja säntäilevän toisiaan kohti jäällä luodon edustajalla.

Saavun perille juuri, kun aurinko kurkistelee horisontin takaa. Irrotan mustekalan koukut potkukelkan selkänojasta ja nostan rinkan selkääni. Sitten astelen pienen saaren kallioista rantaa pitkin siirtolohkareen luokse. Pystytän leirini sen taakse. Kävimme paikalla pari päivää aiemmin paikallisen tuttavani kanssa, minkä ansiosta tiesin tarkalleen, mihin piiloutua. Aurinko ei turhia aikaile, vaan nouse sokaisevalla voimalla. Hetkessä aamunpehmeät sävyt ovat kadonneet ja valkea jää kimaltelee valonsäteissä. Vilkaisen kiven takaa läheiselle luodolle, jossa niiden pitäisi oleskella. Vielä en kuitenkaan näe liikettä luodolla. Mikäs tässä on istuskella ja odotella. Kaivan repustani kiikarit, termospullon ja eväsleivät ja jatkan luodon tarkkailemista.

Luoto ei ole pinta-alaltaan suuri mutta se nousee vedestä jyrkästi, juuri oivallinen pesäpaikka saimaannorpalle. Luodon kallioista pohjoisseinämää vasten kertyneeseen hankeen norppaemo on kaivanut itselleen lumipesän talven aikana, yleensä loppuvuodesta. Ja siellä kinosten suojissa kuutti on syntynyt helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla. Syntyessään kuutti on noin 4.5 kiloa. Silloin sillä ei ole traanikerrosta laisinkaan, vaan lämmittävä karva suojaa siltä kylmältä. Ensimmäisen elinkuukautensa ajan kuutti syö ainoastaan emonsa rasvapitoista maitoa, jonka ansiosta sillekin alkaa kehittyä traanikerros.

Yhtäkkiä tuuli yltyy ja taivaalle alkaa kerääntyä tummat pilvet. Tovissa keväisen auringon loiste on poissa ja harmaansävyt valtaavat järven. Juuri silloin huomaan luodon edessä liikettä. Nostan kiikarit takaisin silmilleni. Ja siellähän ne ovat! Hopeavillainen oli ollut piilossa pienen heinikossa kiven takana, mutta nyt se venyttelee huolettomasti luodonrannalla, avannon tuntumassa. Samassa huomaan syyn siihen, miksi kuutti on ryöminyt piilostaan esille.

Norppaemon pää pilkistää vedestä. Viikset heilahdellen se tarkkailee eri suuntiin. Haistaako se minut? Yritän olla päästämättä pihaustakaan, olla liikkumatta. Pidättelen hengitystänikin. Hetken päästä emo ui rantaan, kuuttia kohti. Pienokainen innostuu niin, että se kellahtaa rannalla ylösalaisin pyrstöään taivutellen. On kuutin ruoka-aika. Naaras nousee jään reunalle makaamaan, se peittää näkymäni kuuttiin, joka on liimaantunut emoonsa kiinni.

Norppanaaras imettää kuuttiaan parisen kuukautta, vaikka huhtikuun aikana sen ruokavalioo koostuu myös kalasta. Tämä kuutti alkaa todennäköisesti olla imetyskautensa loppupuolella, sen pitäisi olla
parinkymmenen kilon luokkaa. Se näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta. Kun emo on ruokkinut poikasensa, se kellahtaa takaisin veteen, missä norppa viettää noin jopa 70-80 prosenttia elinajastaan, siitä suurimman osan ajastaan sukelluksissa.

Hetken kuutti seuraa emoaan katseellaan ennen kuin sujahtaa itse perässä veteen. Sitten kaksikkoa ei enää näy. Emon ja kuutin yhteinen taival alkaa olla loppusuoralla. Normaalisti norppaemot vieroittavat kuuttinsa jäiden lähdön aikaan tai pian sen jälkeen. Tosin joskus emon ja poikasen side voi jatkua pitkälle kesäänkin. Kukin norppa on yksilö.

Juon kaikessa rauhassa toisen kupin kahvia ja kuuntelen kevään viestejä. Järvelle pesimään palaavat laulujoutsenet ilmoittavat tulostaan kovaäänisesti. Saimaan ympärivuotiset asukit tali- ja sinitiaiset vuorostaan hyppelehtivät takanani männynoksilla. Päätän jatkaa matkaani, mennä takaisin toista reittiä. Kierrän norppaluodon etäältä, ja juuri silloin kuulen hennon molskauksen. Pysäytän kelkkani ja otan kiikarit esiin. Ja siellä minua katsoo takaisin hopeasilkkisen kuutin utelia katse. Toivotan nuorelle elämänalulle pitkää ikää ja jatkan matkaani.