Teksti Susanna Tuomainen
Suolla
Keskellä aapasuota tuntuu kuin olisi yksin maailmassa. Suohon ei voi luottaa, se on arvaamaton ja vaarallinenkin, mutta silti niin kiehtova. On suonsilmäkkeitä, mutaisia lammikoita, kenkien alla uppoavia mättäitä ja tummia, laiskasti virtaavia puroja. Suopursuja, joiden tuoksu tuntuu melkein yhtä raikkaalta kuin kylmä vesi, ja paljon huumaavammalta. Kahlaajia, jotka pyrähtävät hermostuneeseen lentoon edeltä. Hämähäkinverkkoja, jotka kimaltavat kasteisina kesäyön kultaisessa valossa. Ja kaukana horisontissa aurinko, joka laskee vain noustakseen saman tien uudelleen. Ihan kuin se tietäisi olevansa Lapin soilla kulkevan ainoa seuralainen.
On heinäkuun puoliväli. Kiristelen lumikenkiäni äärettömän aapasuon laidalla, jossain Lapissa. Takki ylläni on hiostava ja paarmat etsivät ahnaasti pääsyä sen läpi. Tuuli tuntuu jättäneen suon tyystin omaan ylhäiseen rauhaansa, ja ilma seisoo kuin kelopökkelö. Taivaalla naureskeleva aurinko ei silti ole ainoa seuralaiseni; isäni viilettää jo pitkin sammalikkoa, lumikengät napsuen. Lumikengät helpottavat suolla kulkemista huomattavasti, joskin niiden täytyy olla kevyet ja vailla turhia piikkejä.
”Ei hyvältä näytä” hän huutaa kauempaa, kiikarit kädessään.
Vihdoin omatkin remmini ovat kiinni. Nousen ja vilkaisen GPS-laitteen näyttöä, jonka mukaan matkaa pisteeseen on reilu kaksisataa metriä. Tiedän mitä isäni tarkoittaa. Aapa näyttää melko kuivalta ja siellä täällä pyrähtelee kahlaajia. Ne ovat huono merkki meidän kannaltamme. Tiedän kuitenkin myös sen, että ensivaikutelma usein pettää. Kuivan näköinen suo voi osoittautua yhdeksi kirotuksi vellikattilaksi. Jotkut suot ovat kuin märkää niittyä, toiset lähempänä järveä. Joskus vastaan tulee puroja, joiden tyynen pinnan alla on pari metriä mustaa liejua. Joskus lumikengät sotkeutuvat kanervikkoon. Toisinaan nostellaan polvia heinikossa, toisinaan upotaan tupasvillaan. Yhtä kaikki, liikkuminen tapahtuu suon ehdoilla. Tai sitten ei ollenkaan. Tällä kertaa paahteinen aapa on sitä miltä näyttääkin, kuiva ja täynnä elämää. Vääränlaista elämää. Viivymme vaaditut puolitoista tuntia ja lähdemme kohti seuraavaa paikkaa. Ajomatkalla vaihdan sukat kuiviin ja syötän seuraavan paikan koordinaatit paikantimeen. Isä huitoo ajaessaan paarmoja ikkunasta ja kaivaa eväslaukusta uuden vesipullon, jossa on vielä jäätä. Suklaalevy on jo puoliksi syöty. Maastossa ei lasketa kaloreita.
Seuraava paikka ei ole ollenkaan kuiva. Siellä täällä kiemurtelee tummia lammikoita ja niiden välissä vihreitä mättäitä, kuin saarekkeita upottavassa labyrintissä. Lähdemme toiveikkaana loikkimaan pitkin mättäitä. Vaikuttaa helpolta, mietin katsoessani, miten metrit vähenevät paikantimen näytöllä. Tarvon suon reunaa, lumikengät kädessä. En vaivautunut laittamaan niitä jalkoihin, sillä mättäät ovat kuivia ja niitä on tiheässä. Loikkaan huolettomasti alas yhdeltä mättäältä sammaleelle – ja humahdan polveani myöten mutaan. Jalka nousee kyllä kevyesti, mutta saapas ei. Kiroan ja alan kaivaa kenkää ylös mudasta. Saatuani kengän ylös kiinnitän lumikengät säyseästi jalkoihini. Ne ovat mukana syystä.
Loikkiminen sujuu lumikengilläkin, kunnes tielleni osuu puro. Hiljaa virtaava pikku joki on juuri sen levyinen, etten pääse hyppäämään siitä yli. Siinä näyttää kuitenkin lilluvan muutama matala mätäs. Kokeilen varovasti painaa sauvallani lähintä heinätukkoa. Se tuntuu tarpeeksi kestävältä. Astuessani sille se alkaa vajota, mutta seuraava mätäs on samanlainen, ja ripeästi mätästä vaihtamalla pääsen näppärästi vastarannalle. Samalla tallon jalansijat syvemmälle liejuun. No, voin tulla toista reittiä takaisin, ajattelen. Jatkan matkaani, kunnes kohtaan samanlaisen pikku joen, nyt ilman mättäitä. Lähden ensin oikealle, sitten vasemmalle ja kumpaakin reittiä päädyn paikkaan, jossa juuri ylitin puron. Olen siis saaressa, jumissa. Ankaran pohdiskelun jälkeen päätän rämpiä yli samasta paikasta josta tulinkin, vaikka mättäät ovatkin uponneet.
Tasapainoillessani uponneilla mättäillä keskellä mutajokea, hymyilen ahdingolleni, sillä sen täytyy näyttää vähintään huvittavalta. Huojuminen lätäkössä, lumikenkähyppely varvikossa. Ihmeellinen neliraajajuoksu sauvoihin nojaten, kun juurakkomatto pettää alla, tai pikahiivintä omia jälkiä pitkin takaisinpäin. Melkein kuulen kuinka aurinko nauraa pilvettömällä taivaallaan. Taisteltuani tieni ulos saaresta jätämme suon ja siirrymme jälleen sisukkaasti kohti seuraavaa. Väsymys alkaa painaa ja tyhjän tarkastaminen nakertaa innostusta, mutta silti kiskomme saappaat jalkaan ja suuntaamme jorpakkoon. Olkoonkin takki tyhjä ja jalat kipeät, suolta löytyy sinne lähtemisen halu. Aavoilla tallominen on yhtä aikaa rauhoittavaa ja jännittävää. Se on erikoinen kokemus, joka tarjoaa mittavan kontrastin urbaanille elämälle.
Ajomatkalla sovimme, että seuraava suo on päivän viimeinen. On jo myöhä ja suklaat, sekä kuivat sukat, ovat lopussa. Nukkuakin pitäisi, vaikka Lapin kesäyöt ovatkin valvomista varten. Paarmojen vaihtaessa vuoroa sääskien kanssa kiristelemme jälleen kerran lumikenkien remmejä suon laidalla. Vähäisinä hämärän tunteina ilma viilenee ja usva nousee vesikoista leijumaan heinikkojen ja sammalten ylle, hiipimään männikön lävitse ylös kohti vaaran rinteitä. Laskevan auringon valo heittää punertavan hehkunsa aavan ylle. Kauempaa suon laidasta kuuluu etäistä kellon kalketta: porotokan kellokas. Askeleet loiskuvat märällä sammaleella. On pakko pysähtyä kuuntelemaan äänettömyyttä.
Sitten jokin rikkoo hiljaisuuden. Isäni talloo lumikengillään hiukan edempänä ja häiritsee yhden suon asukkaan rauhaa. Muuttohaukka ilmaantuu kuin tyhjästä kirkumaan hänen päänsä ylleen. En voi olla hymyilemättä: vihdoinkin näyttää hyvältä. Tiivistän tahtia sen minkä lumikengilläni pystyn. Nyt ei kiinnosta kastuuko kengät ja vaatteet. Linnut kiljuvat kierrellen ja kaarrellen päidemme päällä teräväkärkisine siipineen, ja pörröiset, valkoiset poikaset kököttävät pesässään mättäällä. Ne katsovat tunkeilijoita tuimilla haukansilmillään ja yrittävät pörhistää valkoisia untuviaan näyttääkseen isommilta. Naurettavilta ne lähinnä näyttävät. Raukat isoine haukankoipineen ja sulattomine siiventynkineen. Istahdan mättäälle niiden viereen, otan yhden syliini ja alan kiristelemään alumiinirengasta sen jalan ympärille. Tätä varten me täällä olemme.
Renkaassa on yksilöllinen numerosarja, se on kuin linnun henkilötunnus. Tällä tavoin kertyy jatkuvasti paljon tietoa eri lintulajeista, niiden liikkumisesta ja elintavoista ympäri maailmaa. Lintujen merkitseminen rengastamalla on tutkimuksen kannalta olennaisen tärkeää. Renkaan saatuaan poikanen mitataan ja punnitaan, koska nämä tiedot kertovat poikasten iästä ja kehityksestä. Toimitus kestää jonkun aikaa, eikä hyttysten ininän ja haukkojen kiljumisen muodostamaa taustamusiikkia voi hyvällä tahdollakaan kutsua miellyttäväksi. Tunnelma vaatii hermoja mutta niin vaatii pesälle pääseminenkin. Suon läpi rämmittyämme kiljuminen kuulostaa riemuvoitolta. Emme sittenkään tulleet turhaan!
Tietenkin yritämme suoriutua puuhasta mahdollisimman nopeasti, ja häiritä lintuja mahdollisimman vähän. Kun poikaset on merkitty, poistumme pikaisesti. Välineet reppuun ja sitten takaisin, puolijuoksua lumikengillä lätäköissä. Emot saattelevat meitä vähän matkaa, mutta rauhoittuvat sitten. Mitään ei ole sattunut, jälkikasvu on tallella. Pienen järkytyksen jälkeen haukat saavat jatkaa hiljaista eloaan aapasuon valtiaina.
Auringon ollessa matalimmillaan tuuli, joka oli hetki sitten uupunut puhaltamasta, keräilee taas voimiaan. Kun aamunkoi valaisee suota pehmeällä valollaan, kuten iltarusko juuri hetki sitten, tuuli puhaltaa pois hyttyset ja tuo mukanaan uuden päivän. Se saa aapaa reunustavan metsän männyt kahisemaan ja suolla kasvavan heinikon kuiskimaan. Äänetön ja odottava yö saa väistyä, kesä herää jälleen ja jatkaa kukoistustaan, unohtaen vieraat jotka sen rauhaa häiritsivät, lumikenkineen.
