Teksti Susanna Tuomainen
Metsässä
Tuuli humisee latvuksissa, varvut kahisevat säärystimiä vasten. Jalka tömähtää vasten puunjuurta, hämähäkinseitti takertuu kasvoihin. Huidon settiä naamastani ja pidän katseen tiukasti eteenpäin. Isäni on opettanut, miten metsässä kuljetaan suoraan. On todella uskomatonta, miten helposti ihminen kääntyy kiertämään kehää metsässä, olen kokenut sen itsekin. Mutta isä opetti. Muistan hänen sanansa ja pidän katseen edessäni olevassa kiintopisteessä.
Olen oppinut kulkemaan metsässä. Nostan jalan ja astun varovasti, jotta huomaan, jos alusta onkin pettävä tai epätasainen. Silti pystyn etenemään reippaasti. Kävelytyyli on erilainen, painopiste on jotenkin eri paikassa ja koko keho osallistuu intensiivisemmin tasapainon säilyttämiseen. En osaa selittää, mitä on varmajalkaisuus, mutta metsässä osaan kulkea siten. Olen oppinut sen joskus lapsena.
Aistin metsässä paljon, ääniä, tuoksuja, värejä. Aistin myös sen sisältäni tulevan tunteen, etten ole oikein kotonani. Niin paljon kuin arvostan ja ihailenkin metsää, se ei ole minulle helppo ympäristö. Vaikka olenkin oppinut kävelemään siellä, se ei tunnu minusta tutulta.
Olen avoimien paikkojen kasvatti. Vaikka kotiseutuni peltolakeus onkin ihmiskäsin aikaansaatu, se on jättänyt jälkensä. Metsä ei tunnu kodilta, mutta aapasuot, tunturit ja ulapat tuntuvat. Kaikki ne paikat, joissa voin seurata sateenseinämän lähestymistä kaukaa, missä viima kiskoo hiuksia joskus niin ärsyttävästi ja aurinko laittaa siristämään silmiä. Missä minun ei tarvitse keskittyä valitsemaan läheltä jotain kiintopistettä, että osaisin edetä suoraan.
Metsä tuntuukin jotenkin mystisemmältä. Se on varjoisa ja täynnä suhinaa, huminaa, narahduksia, naksahduksia ja tömähdyksiä. Puut huojuvat ja kuiskuttelevat, ne muodostavat äänettömän ja ilmeettömän yleisön kaikelle, mitä teen. Niiden olemus on arvokas ja jotenkin jäyhä, ja aina metsässä kulkiessani minut valtaa outo halu etsiä kaikkein suurin ja vanhin puu. Kuka on se, joka on ollut täällä ensin? Kuka on kokenut ja kestänyt suurimmat myrskyt ja kylmimmät talvet, kuka on kannatellut eniten linnunpesiä? Kuka on kokenut kuivuuden tai iskevän salaman?
Metsän asukkaat ovat minulle kaiken kaikkiaan vieraampia kuin soiden, niittyjen tai peltojen. Säikähdän puolikuoliaaksi, kun koppelo pienine poikasineen nousee siivilleen jalkojeni juuresta. Ison linnun siivistä lähtee julmettu meteli, ja hämmästyn joka kerta sitä, miten hyvin linnun suojaväri on kätkenyt sen varvikkoon. Puu narahtaa ja pysähdyn kuuntelemaan, oliko se sittenkin tikka. Puiden lomassa henkäisevä tuuli tuo porojen tuoksun ja äänen, joka on minulle tutumpi: lokit kirkuvat jossain kauempana. Pysähdyn ihmettelemään muurahaisten valtatietä, joka on tuumanlevyinen, sekä niiden kekoa, joka yltää minua rinnankorkeuteen. Samalla ihailen puolukan pikkuruisia kelloja. Niin moni kaunis asia metsissä ja soilla on pikkuriikkisen pieni, niin pieni, että ihmisen täytyy kumartua sitä ihaillakseen. Jotenkin sopivaa, tuumin itsekseni.
Jatkan matkaani ja kuuntelen siellä täällä laulavia lintuja. Kevät on jo vaihtunut kesään, ja pienet konsertoijat ovat vaienneet huolehtimaan pesimispuuhistaan. Laulavat ne silti ja minä yritän tunnistaa niitä äänen perusteella. Ne kuuluvat paljon paremmin kuin näkyvät. Saalistava sudenkorento surisee ohitse ja kertoo saman viestin kuin lokkien kiljuntakin: jossain lähellä on vettä. Tiedän sen muutenkin, sillä olen matkalla sitä kohti, suolle. Tiedän, että pian kulkuni käy vaivalloisemmaksi ja puiden lomasta alkaa pilkottaa avomaata. Maasto laskee hiukan, kasvillisuus vaihtuu rämeelle luonteenomaiseksi.
Metsä on niin laaja käsite, mietin. Pohjoisen metsät ovat karuja ja kitukasvuisia. Niissä on omanlainen, verkkainen ja jotenkin vaitonaisempi luonne. Etelässä kasvaa runsaita, rönsyileviä lehtipuita, valtavia saniaisia ja leveäoksaisia kuusia. Märät rämeet ovat kuin puiden etuvartio avosuolla. Ainoastaan sitkeimmät jaksavat seisoa lätäkössä vuodesta toiseen. Kuivilla mäntykankailla saattaa tuntua siltä, että maailmassa ei muuta olekaan kuin läpitunkeva männynpihkan tuoksu.
Taivutan tieltäni matalalla riippuvan kuusenoksan. Siitä roikkuu mustaa naavaa, joka luo omaa aavemaista tunnelmaansa rauhalliseen metsään. Astun yli kaatuneen puunrungon ja kierrän taas yhden muurahaispesän. Lahoavassa rungossa kasvaa jos jonkinlaista kääpää ja sammalta, muurahaispesä on varpujen peitossa. Luonnontilainen metsä on tavallaan kaoottinen. Ei suoria rivejä, ei suoria ojia. Kuitenkin tunnelma on väljä. Puut ovat iäkkäitä ja metsän oma järjestys on muotoutunut. Jokainen on sopivan matkan päässä naapuristaan, juurakko sopivan tiukasti kiinni kivisessä maassa. Jokaisella on oma tehtävänsä yhteisössä, jossa yhteiselo, symbioosi, on sekä syy että seuraus.
Sammaleiset mättäät muuttuvat hieman korkeammiksi. Varvikko yltää polven yli, askel painuu syvemmälle. Matkanteko hidastuu ja alkaa kuulostaa märemmältä. Auringonpaiste, joka ei pääse koko voimallaan tunkeutumaan varvikkoon asti pilkistää nyt kullanvärisenä hohteena puiden lomasta. Suomuurain levittäytyy tiheänä kasvustona pitkin mättäitä, kuin suolle saapujaa varten asetettu matto. Ennen pitkää puut jäävät taakse ja edessäni levittäytyy tutumpi maisema. Näen pitkälle ja paljon taivasta. Aurinko paahtaa täydellä voimallaan, häikäisee ja korventaa poskipäitä. Viileä, suojainen metsä kuiskauksineen, varjoineen ja piilopaikkoineen jää taakse. Edessä on märkää turvetta, jonka pinnalla sarat ja sammalet paahtuvat auringossa. Ihailen suloista raatteenkukkaa ja seuraan katseellani tieltäni pakenevaa sammakkoa. Metsän tavoin suolla on paljon pieniä asukkaita, joita ei kiireinen tai horisonttiin tähyilevä kulkija huomaa.
Jatkan matkaani avaran taivaan alla ja hengitän vähän vapaammin. Enää ei ole eksymisen vaaraa. Tuuli tuntuu nyt navakammalta, tuoksut katoavat nopeasti sen mukana. Kohta en enää kuule kohinaa latvuksissa. Puut seisovat ilmeettöminä, kuten ovat seisoneet vuosikymmeniä. Mieleni tekee sanoa niille jotain. Näkemiin, ehkä, tai kiitos. Ehkäpä ensi kerralla olemme taas pikkuisen tutumpia toisillemme.