Teksti ja kuvat Kimmo Ohtonen
Karhun vuosi
Karhu on Suomen kielen mahtavin sana. Ei ihme, että muinaissuomalaiset, jotka jakoivat samat metsät sen kanssa, välttelivät lausumasta tuota sanaa ääneen. Pelättiin, että karhu kuulisi nimensä ja ottaisi sen kutsuna, tulisi varastamaan karjaa tai tekemään pahojaan. Niinpä keksittiin lukematon määrä lempinimiä, joilla viitattiin metsiemme mahtavimpaan petoon. Tapio. Metsän ukko. Nalle. Otso. Mesikämmen. Karvahousu. Kontio. Lista on loputon.
Ihmisen ja maamme kansalliseläimen pitkää rinnakkaiseloa tarkastellessa tajuaa, että historia on edelleen vahvasti läsnä keskuudessamme. Uutisointia ja suhtautumista karhuun värittävät edelleen kansantarinat ja myytit. Karhu herättää meissä ristiriitaisia tunteita. Ihailua ja pelkoa. Vihaakin. Niin se on aina tehnyt. Vaikka teknologia kehittyy nopeasti, luontosuhteemme muuttuu hitaasti.
Karhu hävitettiin miltei kokonaan Suomesta 1800-luvun lopulla. Suunnitelmallisen suojelutyön avulla karhukanta nousi hitaasti viime vuosisadan aikana. Nykyään maassamme elää elivoimainen, 1 980–2 100 yksilön karhukanta. Kontio on levittäytynyt takaisin luontaiselle elinpiirilleen eri puolille Suomea, mistä se aikoinaan hävitettiin. Tämä on herättänyt joissain meistä ristiriitaisia tunteita.
Mutta minkälainen eläin karhu on?
Karhu mielletään metsissä yksin vaeltavaksi erakoksi. Tämä mielikuva ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Normaalisti aikuiset urokset vaeltelevat omilla elinalueillaan ja pentujensa kanssa elävät naaraat omillaan. Ne kohtaavat ainoastaan kevään kiima-ajan koittaessa. Silti mitään yhtä totuutta ei ole. Vaikka karhu ei ole laumaeläin, se on erittäin sosiaalinen. Samoilla elinalueilla liikkuu yleensä useita pentueita ja aikuisia uroksia. Vuodenkierto säätelee karhujen liikkeitä. Keväällä talviunilta herääminen vaatii aikaa, kunnes sukukypsien kontioiden tulee olla valmiita touko-kesäkuun kiima-ajan rientoihin. Loppukesä ja syyspäivät menevät talviuniin valmistautuessa, mikä tarkoittaa jatkuvaa tankkaamista ja energian säästämistä.
Eräs kesä pääsin seuraamaan kahden sukukypsän uroskarhun yhteistä taivalta. Jostain syystä ne olivat päättäneet liittoutua. Seuraavana kesänä ne menivät kumpikin omia menojaan. Syitä voi vain spekuloida. Meillä on edelleen paljon opittavaa karhun elämän saloista. Mielenkiintoiseksi tämän prosessin tekee juuri se, että jokainen otso on yksilö. Aivan kuten ihmisten kohdalla, Wikipedia-tieto kertoo karhuista promillen verran.
Karhut oppivat tuntemaan toinen toisensa ja suhtautuvat lajitovereihinsa yksilökohtaisesti. Aivan kuten niiden Pohjois-Amerikan serkut, hyvällä ruoka-apajalla voi olla aterioimassa useampi aikuinen yksilö sulassa sovussa. Karhu ei ole reviirieläin. Kaikki perustuu vanhemman ja vahvemman kunnioittamiseen. Emonsa vieroittamat erausepennut saattavat liikkua vuoden päivät yhdessä, koska siten on turvallisempaa aloittaa opintojen tie itsenäiseksi otsoksi.
Nyky-Suomessa ihminen on läsnä miltei kaikkialla siellä, missä karhut elävät. Miltei kaikkialla Suomen luonnossa vaikuttaa metsäteollisuus, on metsäautoteitä ja ojitettuja soita, peltoja, mökkejä ja maatiloja. Kun karhu käy verottamassa hunajafarmarin tai maanviljelijän satoa, ei se tee tätä ilkeyttään, vaan nälkäänsä. Luonnossa ravintoa on rajallisesti, ja kaikki on mahdollisuudet on hyödynnettävä.
Karhu pelkää ihmistä ja välttelee meitä viimeiseen asti. Otsojen pitää oppia nuoresta pitäen väistämään ihmistä. Tämän ne tekevätkin normaalisti taitavasti. Suuresta koostaan huolimatta karhu piiloutuu taitavasti elinympäristöönsä. Otson älykkyydestä kielii se, miten harvoin pääsemme näkemään sen edes vilaukselta.
Maamme kansalliseläin sopeutuu elämään erilaisissa metsissä, kuten vahvasti muokatussa talousmetsässä. Muuta vaihtoetoa ei ole, sillä karhujen perinteinen koti, luonnontilaisen kaltainen metsä on käynyt maassamme vähiin. Lapin eteläpuolella enää vain noin 3 prosenttia maamme metsistä on luonnonmetsää. Toisen maailmansodan jälkeen alkanut tehometsätalous on muokannut maamme luontoa radikaalisti.
Talousmetsät eivät olekaan oikeaa metsää, vaan rivissä kasvatettavia puita. Talousmetsien varannot ovat meille tärkeitä, koko kansantaloutemme kulmakivi. Metsillä on rakennettu hyvinvointivaltiomme, ja näistä luonnonvaroista hyötyvät myös tulevat sukupolvet. Aikamme suuri luontoa koskeva kysymys onkin, minkä verran annamme merkitystä muille eläinlajeille, kuten karhuille, ja niiden luontaiselle kotiympäristölle.
Kun tarkastelemme karhun tarinaa ihmisen rinnalla, voimme ymmärtää, miten metsiemme suurin luontokappale on sopeutunut nopeasti muuttuvaan maailmaan. Vain älykäs ja liikkeissään harkitsevainen nisäkäs voi pärjätä rinnallamme. Sopeutuvaisuudestaan huolimatta karhun oikea koti on luonnonmetsä, jonka se jakaa lukemattomien muiden eläinlajien kanssa.
