Ajoahvenia Kallavedeltä

Teksti: Mika Noronen

Kun Kallavesi vapautuu jäästä, tapahtuu se usein yhtäkkisesti. Kevät henkäisee lämpöaallon ja Väinölänniemen rannat välkkyvät hetken lumikiteiden kristallia, ja sitten jo vapaan veden kimallusta. Rantakaislikossa tuoksuu kosteus ja terva, aivan kuin joku kunnostaisi puuvenettä kesän retkiä varten. Ihan niin kuin joskus ennen.

Nopeasti on jo kesä, ja Kuopionlahden pohjukassa on mukava laskea varpaat lämpimän veden alla odottavaan hiekkaan. Laiturin vieressä on aina muutama keskimoottorivene vesillä. Sellaisella on hienoa lipua laineille, suunnata kokka kohti selkävesiä ja niiden välisissä kapeikoissa lepääviä kallioluotoja. Järvellä keskikesän kuumuus muuttuu painostavasta hyväileväksi. Veneilijä hakee järvenselän kesätuulista viilennystä, sitä samaa, mitä isot ajoahvenet etsivät luotojen läheisten syvänteiden varjoisista pohjavesistä.

Leppoisan venematkan jälkeen onget ovat esillä jo ennen kuin moottori on sammutettu. Tässä on vielä syvää, mutta rannan puolella nousee nopeasti madaltuva rinne. Kaksi lokkia seisoo luodolla, valmiina kirkumaan tai karkaamaan. Syötti putoaa veteen ja siimaa saa laskea monta metriä, niin että se nostattaa odotuksen mieliin. Ohhoh miten syvää! Ja sitten vain istutaan ja istutaan. Ja istutaan. Laine liplattaa veneen kylkeä vasten, kiirettä ei ole. Tässä on hyvä näin. Kalan syönti häiritsisi autuasta istumista, mutta joutaisi sitä häiritäkin. Ei ole suunnitelmaa, ei mitään syytä miksi pitäisi kääntää vene kohti rantaa johonkin tiettyyn aikaan.

Kun viimein nappaa, on se vain hento hipaisu pohjaongen kärjessä. Kun tulee toinen samanlainen, on syytä tehdä valpas vastanykäisy, ei liian kova eikä liian pehmeä. Siima muuttuu raskaaksi ja nopea nosto tuottaa tulosta. Jo pinnan alta voi nähdä pulskan vihreän raitakyljen ja tummanpunaisen selkäpurjeen. Parveen osumisen aistii heti. Ei sitä voi selittää, sen vain tuntee. Nopeasti saaviin nousee puolen tusinaa ajoahventa. Raukean odottava tunnelma on muuttunut virkeäksi aktiivisuudeksi. Tekeekö mieli tepposet, vai tuoko kesäilma mukanaan ohuen savun tuoksun, aivan kuin kalahalstaria kuumennettaisiin läheisessä saaressa?

Paluumatkalla puikkelehditaan saarten välistä takaisin kohti satamaa. Hopeapajujen reunustamat rannat kätkevät suojiinsa verkkaisen kesäkaupungin elämän. Viimeiseltä järvenselältä näkyy jo tuomiokirkon torni – ja Puijon tuttu muoto. Lähempänä rantaa elämän äänet palaavat: satamatorin myyjien iloinen puheensorina, verkkojaan selvittelevien kalastajien juureva murre, sisävesilaivojen lastauskolina. Mukulakivinen rantakatu kulkee halki puiston ja johdattaa kotiportaille. Auringon päivettämä ulko-ovi aukeaa, ja satavuotiaan puutalon porstuan täyttää taas kerran tuoreen kalan tuoksu.