Syysmetsässä

Oi loistoa syksyn metsän!
Oi kirkasta voimaa sen!
Ylt’ympäri ruskeat rungot
läpi havujen vihreyden,
märät, kiiltävät lehdet mullassa
ja kostea sammalmaa,
en mitään maailmassa
voi siten rakastaa.

Joka ainoan lehden kauneus
koskee sydämeen,
joka mättään väriin silmäni jää
kuin uuteen syvyyteen.
Ja havut hohtavat helmissään,
ja haapa alaston käsivartensa paljaat ja voimakkaat
ylös tuuliin nostanut on.

Tätä tuoksua syksyn mullan!
Ei ole sen vahvempaa.
Läpi kaiken se hiljaa tunkeutuu
ja kaiken puhdistaa.
Ah, kaatunut koivu tuolla,
sylissä kanervain
nyt makaa janoavasti, oksin autuain.

Mikä raju ja mahtava riemu!
Maan multaa väkevää
ja taivaan puhdasta tuulta vain
juoda ja hengittää.
…
En koskaan ketään muuta
minä tahdo rakastaa,
sen jälkeen, kun sinua suutelin,
syksyn ruskea maa.

Saima Harmaja, 1932